Aamu alkoi väärinkäsityksillä, kun Claire tuli toimistolta sanomaan, että bodakuski on odottanut minua yli puoli tuntia pihalla. Olin ihmeissäni, sillä kello ei ollut vielä yhdeksää, jolloin hänen pitäisi olla paikalla enkä ollut nähnyt hänen tulevan. En tiedä, missä kohtaa kommunikaatio tökkii, mutta Claire sanoi jälleen, että tulee tästä lähtien yhdeksältä. Turhauttavaa, kun näinkin yksinkertainen asia ei mene perille. Projektissa kuulin Samalielta (toimistolla työskentelevä nainen, jonka nimeä en aiemmin muistanut), että Allen yritti aamulla karata ja hänet löydettiin harhailemassa kauempana tiellä. Allen oli sanonut lähteneen etsimään äitiänsä. Hänet oli toimitettu takaisin orpokotiin, mutta pian tuloni jälkeen hänet lähdettiin viemään eräänlaiseen lasten vankilaan, jonne karkaamista yrittävät tai huonosti käyttäytyvät lapset viedään. Vankila kuulostaa pahalta, mutta sitä termiä Samalie käytti. Lapset ovat tuossa paikassa niin kauan kunnes käyttäytyvät hyvin ja sen jälkeen heidät uudelleen sijoitetaan orpokoteihin tai jos heidän perheensä on löydetty, niin sitten heidän luokseen. Allenin perhettä ei ole vielä löydetty, mutta hän oli kuulemma karannut kotoansa ennen orpokotiin tuloa luultavasti kaltoin kohtelun vuoksi. Hän ei kuitenkaan ole enää tervetullut takaisin tähän orpokotiin. Todennäköisesti en siis näe häntä enää ja toivon, että tuon tytön asiat jotenkin järjestyisivät. Ei siis mikään paras aamun aloitus, mutta tiskit odottivat.

Rehemin avuksi tuleva Helen tuli aamulla. Hän on juuri valmistunut koulusta ja työskennellyt aikaisemminkin orpokodissa sen ollessa vielä Nansanassa. Hän on 22-vuotias ja aloittaa ensi maanantaina tarkoituksenaan asua viikot orpokodilla ja viikonloput kotonaan. Hän auttoi Rehemiä talon siivouksessa, joten menin pesemään vessat. Edelleen yhtä toivotonta, kun ei ole pesuainetta ja välineet ovat kehnot. Lisäksi kaksi pottaa on hajoamispisteessä, kun aurinko haurastuttaa muovin ja yksi lattiaviemäreistä oli tukossa. Ei minun päivä alkuunkaan. Osa lapsista nuokkui uneliaana pihalla, joten oli päiväunien aika. Helen letitti Christan hiuksia ja Rehem huolehti Matiaksesta, kun Allen ei ollut enää sitä tekemässä. Tunsin itseni todella hyödyttömäksi, kun yritin keksiä jotain tekemistä. Jostain syystä Rehem herätti lapset, vaikka yleensä saavat nukkua lounaaseen saakka. Tänään oli pyykkipäivä ja menin auttamaan. Myös neljä pienintä oli auttamassa tai ainakin yrittämässä. Rehem katsoi hetken pyykkäämistäni, jonka jälkeen näytti melkein kädestä pitäen kuin homma tehdään. Hikistä hommaa, kun yrität kyykkiä pesusaavin ääressä ja aurinko porottaa täydeltä taivaalta. En ymmärrä, miten paikalliset jaksavat seisoa suorin jaloin ja siitä kumartua maahan. Myös lattiat pestään tässä asennossa ja maa lakaistaan, sillä luudat ovat noin 50cm pitkiä. Minulle tuotiin tuoli, joten taisin näyttää aika epätoivoiselta. Pyykit heiteltiin kuivumaan pensaiden päälle ja osa ripusteltiin puiden oksille. Jostain syystä vaatteet piti kääntää nurin päin ennen kuivumaan laittoa. Huonokuntoiset vaatteet Rehem heitti viereiseen pusikkoon, minne olikin jo kertynyt kaikennäköistä rojua. Täällä ei siis ole roskiksia, vain kaikki viskotaan minne sattuu. Yksi vaikeimmista asioista on opetella elämään tämän kaaoksen keskellä.

Seuraavaksi olikin jo lounasaika ja tänään oli makeaa perunaa papukastikkeella. En tiedä, mikä sweet potato on suomeksi… Lounaan jälkeen iltapäivä kului, kuten yleensä eli kylvyn merkeissä. Rebecca oli etsinyt lapsille vaatteet valmiiksi, joten säästyin siltä tänään. Syötin vielä Matiaksen ennen lähtöäni ja laittaessa kenkiä jalkaani lapset juoksivat luokseni huudellen: "Bubbles, bubbles!". Olin jättänyt kuplat eilen Allenille, joten yritän huomenna selvittää, mikä niiden kohtalo oli. Täällä kohdellaan tavaroita melko huolimattomasti, joten en yhtään ihmettele, vaikka niitä ei enää löytyisi. On pitänyt myös opetella tädittelyyn, sillä minua sanotaan aunt Tuuliksi. Todella kummallista, olisin mieluummin vain Tuuli, mutta myös Rehemiä ja Heleniä sanotaan tädeiksi. Positiivista kuitenkin on, etten ole enää musungu! Siihen nimitykseen kyllästyy nopeasti. Sain Ruthilta viime viikolla luettavakseni lasten profiilikansion, joka oli kyllä mielenkiintoista luettavaa. Kansiota ei ollut hetkeen päivitetty, joten osa lapsista puuttui ja muutama kansion lapsista ei asunut enää orpokodilla. Kuitenkin suurin osa lapsista oli hylätty sairaalaan pian synnytyksen jälkeen ja äidit olivat monissa tapaukissa vain 14-vuotiaita. Joissain tapauksissa vanhemmat olivat kuolleet, heitä ei ollut löydetty tai he olivat vankilassa. Osa vanhemmista ei ollut halunnut huolehtia lapsistaan ja monesti isovanhemmat eivät kyenneet täyttämään lasten perustarpeita. Joidenkin lasten vanhemmilla oli myös henkisiä ongelmia. Useimmilla lapsilla on sponsori, joka maksaa koulunkäyntikulut, ruuan ja muun tarpeellisen. Projektin nettisivuilla on lisää tietoa asiasta ja tiedot sponsoria etsivistä lapsista -> www.anotherhope.org. Kannattaa käydä katsomassa, sieltä löytyvät mm. kuvat lapsista ja heidän tarinansa! Tämän päivän blogikuvassa on teksti, joka on maalattu orpokodin seinään. Mielestäni osuva lausahdus oikeaan paikkaan.