Ilta meni oikein kivasti kuunnellessa afrikkalaisia rytmejä ja tuli tavattua taas monta uutta ihmistä. Olin kyllä taas unohtanut suurimman osan heistä, jotka olin tavannut aikaisemmin… Minkäs sitä muistilleen voi. Ugandalaiset ovat kovia utelemaan näin suomalaisen näkökulmasta, mutta suomalaiset taas varmaan kovin kylmiä heidän mielestään. Toisaalta suomalaisten epäsosiaalisuutta taas on hyvä käyttää tekosyynä, kun muut jatkavat iltaa klubilla ja itse valitsee nukkumisen. Cissy antoi minulle toisen patjan ja oli ihana herätä aamulla, kun petipunkit eivät olleet syöneet polvia. Bodakuski tuli tällä kertaa myöhässä renkaan puhjettua hänen moottoripyörästään. Eipä projektissa kukaan ollut moksiskaan, vaikka olin perillä vasta hieman ennen kymmentä. Moppasimme Rebecan kanssa, jonka jälkeen menin pesemään potat. En kyllä ymmärrä miksei niitä voi pestä heti käytön jälkeen. Pian siivouksen jälkeen lapset menivät päiväunille ja otin urakakseni siivota sisäkeittiön. Ulkokeittiöön en taida uskaltaa kajota, kun se on Rehemin aluetta. Melkein tyhjät kaapit olivat kyllä putsauksen ja järjestelyn tarpeessa. Huomenna teen uudet laput oviin, mitä missäkin on, kunhan muistaisin ostaa teippiä. Tuhosin hiirten ruokavarastot ja banaanikärpästen aterian - yhdestä kaapista löytyi kaksi lautasellista parhaat päivänsä nähnyttä annosta. Lahjoituksena tulleen jääkapin jätin pesemättä, koska sitä ei käytetä, kuten ei myöskään leivänpaahdinta tai vedenkeitintä. Kaunis ajatus lahjoittajilta, mutta laitteisiin menneen rahan olisi voinut käyttää hyödyllisemminkin. Tällaisissa tilanteissa huomaa, miten kulttuurit eivät kohtaa ja lahjoittajat eivät tiedä, mitä orpokodissa oikeasti tarvittaisiin. Sähkölaitteita käytetään muutenkin todella vähän, sillä sähköjakelu on epäsäännöllistä ja ruoka tehdään tulella. Rebecca suhtautui aluksi epäilevästi siivousinnostukseeni, mutta kiitteli kuitenkin lopulta. Myös vesiputkien kanssa touhuavat työmiehet kyselivät, miksi olin niin kiireinen. Afrikkalainen työtahti on todellakin omaa luokkaansa ;) Sain urakan valmiiksi juuri sopivasti ennen lounasta ja mahalaukkuni alkaa venyä, koska jaksoin jopa syödä minulle tarkoitetun annoksen. Hieman huolestuttaa, montako ylimääräistä kiloa mukanani lähden kotiin, sillä kaikki vapaaehtoiset ovat sanoneet lihoneensa. Ajatus on todella ristiriitainen, kun samalla tapaa nälkää näkeviä ihmisiä…

Jatkuvaan itkuun on vielä totuteltava. Monesti Sam tai Matias itkee sängyssä herättyään nälkäisenä, mutta heidän täytyy odottaa, kunnes ruoka on valmista tai kunnes jollakin on aikaa (tai mielenkiintoa) mennä katsomaan heitä. On vaikea jättää lapset huutamaan sänkyihinsä, kun Rebecca tai Rehem tulevat pyytämään tekemään jotain muuta. Ja jos otan Samin mukaani, niin Rebecca vie hänet takaisin sänkyyn odottamaan. Tämä on heidän tapansa ja minun on vain sopeuduttava ja muistettava, että näillä lapsilla on asiat paremmin kuin monilla muilla. Kylpyhetki oli taas naurun täyteinen tapahtuma, mutta vaatteiden etsiminen tuotti monelle kyyneleitä. Kahden siskoksen äiti ja isoisä tulivat käymään sekä toivat mukanaan uusia vaatteita tytöille. Tytöt ovat 3- ja 5-vuotiaat sekä yleensä porukan iloisimpia. Tänään kuitenkin molemmat itkivät hiljaa, kun heidän äitinsä kertoi, että heidän pitää jäädä orpokotiin. Hänellä ei ole rahaa huolehtia tytöistä ja myös äiti itki selittäessään tytöille, että heidän olisi parempi täällä. Istuin sohvalla Sam sylissäni ja pidättelin kyyneleitä. Myös muut lapset olivat aivan hiljaa ja vieraiden lähdettyä lohduttivat tyttöjä. Toimistolta oleva nainen otti kuvan perheestä ja kehui kuinka hyvin Sam on kehittynyt. Sam istui tyytyväisenä sylissäni ja katsoi suklaan ruskeilla silmillänsä minua naisen miettiessä löytyisikö Samin äitiä. Hän kiitti minua tekemästäni työstä ja sanoi Samiin viitaten: "he can feel the love". Unohtumaton hetki ja tunteikas työpäivän päätös.