Aikataulut eivät ole täällä niin justiinsa, kun perjantai-iltana kymmenen aikoihin lähdimme Teon kanssa sovittamaan minun seuraavan päivän juhla-asua. Sain Ruandan kansallispuvun lainaksi Teon siskolta, joka oli minun kanssa samankokoinen, mutta lyhyempi. Pituusero ei kuitenkaan kietaisuhameen kanssa haitannut. Sain lainaksi myös käsilaukun, kun en ollut varustanut mukaani mitään kovin juhlavaa. Onneksi sain asun lainaan, kun yksien juhlien takia olisi ollut hieman turha ostaa tämän tyyppistä mekkoa. Lauantaiaamuna oli taas aikainen herätys, sillä Teo oli sanonut tulevansa hakemaan minua seiskalta. Herätessäni hieman kuuden jälkeen säikähdin nukkuneeni pommiin, sillä kuulin Teon juttelevan Annan ja Sebastianin kanssa ulkona. Anna ja Sebastian olivat olleet Kampalan yössä ja paluumatkalla törmänneet Teoon, jonka ilta puolestaan oli venähtänyt Nansanan baarielämässä. Teo sanoi menevänsä hetkeksi vielä nukkumaan, kun minä puolestaan etsin aamupalaa. Yritin soittaa Teolle ennen seitsemää, kuten oli sovittu, mutta puhelimeenpa ei saanut yhteyttä. Onneksi naapuriin ei ollut pitkä matka ja kävin herättämässä hänet. Pääsimme lähtemään vähän seitsemän jälkeen ja otimme bodan Nansanan toiseen päähän. Odotimme Teon ystäviä, joiden kanssa meidän oli tarkoitus matkustaa. Aurinko oli jo noussut ja liikenneruuhka täydessä vauhdissa, kun hyppäsimme henkilöauton kyytiin. Ajoimme Kampalaan Teon työpaikalle, jossa tapasimme muut juhliin lähtijät. Sulhanen, Alex on töissä samassa yrityksessä kuin Teo ja kuten täällä on tapana, niin sulhasen lähipiiri maksaa juhlakulut morsiamen perheelle, joka puolestaan järjestää juhlat. Juhlan aikana myös toimitetaan lahjoja morsiamen perheelle ikään kuin maksuksi morsiamesta. Niinpä Alexin ystävät eli lähinnä työkaverit olivat keränneet rahat, noin 6 000 000 shillinkiä. Olin yllättynyt, kun kuulin, että ystävät ovat maksaneet juhlat omasta pussistaan. Ihmettelin myös kuinka paljon rahaa juhliin kulutetaan, sillä kihlaparin "esittelyjuhlan" jälkeen järjestetään vielä häät, jotka ovat entistä kalliimmat.

Tapasin Teon työkavereita ja sulhasen, kun lahjoja pakattiin toimistolta autoihin. Paljon aikaa meni myös ylipäätään odotteluun ja mietin, kuinka olisin aivan hyvin voinut nukkua hieman pidempään. Lopulta kaikki olivat valmiina ja vaihdoimme autoa kahdeksan hengen minibussiin. Kihlapaikalle oli noin neljän tunnin ajomatka ja sitä ennen vaihtaisimme vielä juhlavaatteet. Lähtiessämme toimistolta meitä oli autossa seitsemän ja tankattuamme auton kyytiin tuli vielä yksi matkustaja. Heräsin jossain vaiheessa, kun pysähdyimme ja muut ostivat syötävää katukauppiailta. Minulla ei ollut nälkä, joten jätin välistä. Pian evästelyn jälkeen pysähdyimme huoltoasemalle, jonka vessa oli taas kokemus sinänsä. Kyytiin tuli vielä yksi lisää ja nyt meitä istui neljä kolmelle henkilölle tarkoitetulla takapenkillä. Tiivis tunnelma, mutta matka jatkui. Nukuin tyytyväisenä ikkunapaikalla kunnes tunsin jotain märkää lentävän kasvoilleni. Aluksi en tajunnut mitä tapahtui, mutta pian todellisuus selkeni - auton toisella reunalla istuva Silvia oli oksentanut niin että oksennuksesta olivat saaneet kaikki takapenkkiläiset osansa. Hän oli pyytänyt kuskia pysähtymään, mutta tien varrella oli juuri ollut poliiseja tarkastamassa kuorma-autoja, jonka vuoksi hän ei ollut heti pysähtynyt. Eipä ennen kukaan ole päälleni oksentanut, joten tulipahan tämäkin nyt sitten koettua. Riisuin oksennuksen tahriman paidan pois ja pyyhin sillä kasvojani. Muilla autoilijoilla oli hauskaa, kun puoli alaston muzungu hääri tien varressa. Onneksi muutaman kymmenen metrin päässä oli talo, josta menimme kysymään vettä. Housut ja hiukset olivat onneksi säästyneet ja suoritettuani pikaisen peseytymisen puoliksi pukeutuneena kaivoin laukusta puhtaan paidan. Toppi oli kyllä yöpaita, mutta sai tähän hätään kelvata. Silvia siisti autoa ja Teo pesi tahriintuneita vaatteita. Kun kaikki olivat toenneet järkytyksestä ja siistiytyneet jatkoimme matkaa. Ajoimme loppumatkan kaikki ikkunat auki, joten hajukaan ei haitannut niin kuin olin kuvitellut.

Saavuttuamme Namutumbaan tilanne alkoi jo naurattaa. Sulhasen puolen vieraat olivat kokoontuneet erääseen rakennukseen eikä minulle oikein selvinnyt mikä sen käyttötarkoitus oli. Rakennuksessa oli pieni baari ja paljon epämääräisiä huoneita pitkän käytävän varrella. Menin vaihtamaan juhlavaatteet Silvian ja Estherin kanssa ja sain hieman apua hameen oikein pukemisessa. Hiki valui, kun lähemmäs kymmenen naista oli pakkautunut pieneen huoneeseen. Toisaalta ulkona ei ollut juurikaan parempi, sillä aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Lämpötilasta ei taaskaan ollut tietoa, mutta kuuma oli kuitenkin! Yllättäen olin ainoa valkoinen ja sainkin paljon kommentteja. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvinnut pukeutua Uganda kansallispukuun, sillä se näytti todella tukalalta. Myöskään miesten osa ei ollut kehuttava, kun heillä oli puvun lisäksi "kulttuuriasu". Valkoisen mekon alla oli puvun housut ja päällä piti pitää takkia. Paikalla oli myös kaksi valokuvaajaa ja taidanpa tämän jälkeen löytyä useamman ugandalaisen perhealbumista. Odoteltuamme taas hyvän tovin oli jonkinmoisen toimintasuunnitelman luonti, kun keräännyimme yhteen huoneeseen ja eräs mies selosti lugandaksi ohjeistusta, josta Teo käänsi osan minulle englanniksi. Sulhanen on kotoisin lännestä ja morsian taas idästä, minkä vuoksi kulttuurieroja oli jonkin verran. Juhlat olivat morsiamen kotona, joten meidän odotettiin kunnioittavan heidän tapojaan. Olipas mielestäni aika hauska yhteen sattuma ;) Seuraavaksi oli vuorossa jälleen autoihin pakkautuminen, kun lähdimme peräkanaa ajamaan kohti juhlapaikkaa.

Automatka oli tuskallisen kuuma, kun ikkunoista ilma ei juuri vaihtunut. Ajoimme todella hiljaa pitkässä letkassa ja toivoin, että olisimme pikaisesti perillä. Pysähdyimme erään alakoulun luona, jonka pihasta juoksi lapsia soittimien kanssa letkan kärkeen. Ajoimme loppumatkan soittokunnan perässä ja kaikki kerääntyivät tien varrella olevista taloista ihmettelemään tapahtumaa. Matka-aikaa on vaikea arvioida, mutta kauan siinä kuitenkin meni. Saavuimme juhlapaikalle kolmen aikoihin ja muut vieraat istuivatkin jo ulos pystytetyissä teltoissa. Järjestäydyimme kahteen jonoon: naiset omaan ja miehet omaan. Kävelimme kolmen teltan ja yhden talon keskelle jäävän esiintymisalueen reunalle. Pysähdyimme nauhan taakse, kun sulhasen puolen juontaja ja morsiamen puolen juontaja keskustelivat jotain. Sulhasen puolen väki puhui lugandaa ja morsiamen puolen väki toista paikallista kieltä, jonka nimeä en tiedä. Osa oli englanniksi, mutta en silti pysynyt perässä. Pian talosta tuli musiikin säestämänä neljä hoitajaksi pukeutunutta naista tanssien ja he jakoivat meille pienet rusetit. Teo kertoi minulle myöhemmin, että rusetit edustivat rokotusta, jonka hoitajat olivat meille antaneet. Kun alku seremonia oli ohi, nauha leikattiin ja istuimme yhteen teltoista, joka oli vastapäätä morsiamen lähipiirin telttaa. Kaikki eivät mahtuneet sisälle varjoon istumaan ja muutama pöytä purettiin, jotta sisälle saataisiin enemmän istumapaikkoja. Tiiviisti pakkautuminen ei ainakaan viilentänyt oloa ja onneksi en ollut edes yrittänyt meikata. Juontajat pitivät tervetulopuhetta, jonka jälkeen osaa vieraista pyydettiin siirtymään morsiamen kotitaloon lounaan ajaksi. Seisova pöytä oli katettu ulos, josta tarjoilijat annostelivat ruuat lautasille. Tarjottimet loppuivat juuri ennen minua ja lautanen oli enemmän kuin täysi, vaikka yritin sanoa, että haluan pienemmän annokset kuin muut. Lounas koostui paikallisista ruuista. Oli matookea, tummaa ja vaaleaa riisiä, banaanin lehtinyytissä haudutettua kanaa, lihaa, kaalisalaattia, makaroneja ja perunoita. Kaikkia muita ruokia annosteltiin reilusti paitsi makaroneja pieni lusikallinen ja yksi peruna. Olin etukäteen hieman murehtinut, jos minun pitäisi syödä sormin, mutta onneksi oli haarukoita. Veitset nyt olisivat olleet jo liian luksusta, joten kanan ja lihan kanssa oli otettava sormet avuksi. En jaksanut syödä kaikkea, mutta suurin osa vieraista jätti osan syömättä. Lounaan jälkeen taloon syömään menneet vieraat palasivat telttaan ja varsinainen ohjelma saattoi alkaa.

Ohjelmassa oli erilaisia tanssiesityksiä ja morsiamen suvun esittelyä, ja Teo käänsi osan minulle englanniksi. Kuten juhla niin myös ohjelma oli morsiamen puolen lähipiirin järjestämä ja juhla oli suunnattu oikeastaan kihlaparin vanhemmille. Alex istui meidän kanssamme ja morsianta ei näkynyt ollenkaan, sillä hänen oli tarkoitus näyttäytyä vasta juhlan lopussa. Pääsin mukaan yhteen ohjelmanumeroon, kun vuorossa oli morsiamen veljien esittäytyminen. Kuusi veljestä riisui takkinsa ja asetti ne eteensä maahan. Sitten sulhasen puolen vieraista valittiin yhtä monta naista ja meidän tehtävämme oli valita maasta takki ja pukea se jollekin miehistä. En ymmärtänyt oliko kyseessä kilpailu vai mikä, mutta tartuin kuitenkin toimeen ja nappasin lähimmän takin. Takki oli hieman pieni valitsemalleni miehelle, mutta meni päälle kuitenkin. Saatuani takin päälle mies alkoi tanssittaa minua ja tanssimme sillä välin, kun muut vielä touhusivat takkien kanssa. Kun viimeinenkin takki oli puettu, musiikki loppui ja menimme takaisin paikoillemme. Oli kyllä hauskaa ja jälkeenpäin Teon käänsi minulle, mitä juontajat olivat minusta puhuneet. Harmillisesti Teo ei saanut kuvaa otettua, kun näkyvyys oli niin huono. Ohjelma jatkui ja telttojen ympärille oli kerääntynyt paljon väkeä. Kylän lapset kurkkivat meidän telttaan ja vilkuttelivat minulle. Kuumuus ja pöly tekivät olosta tukalan eikä tarjolla ollut mitään juotavaa. Jossain vaiheessa meille tuotiin kuitenkin vettä ja laatikollinen vesipulloja katosi nopeasti. Oli lahjojen jaon vuoro, johon osallistui kaikki sulhasen puolen vieraat. Morsiamen puolen vieraat jäivät istumaan telttoihinsa, kun me kannoimme lahjat esiintymisalueen keskelle. Miehet kantoivat painavammat lahjat, kuten pullolaatikot, ruokasäkit ja yhdessä korissa oli pari kukkoa. Naiset puolestaan kantoivat koreja, joissa oli kaikenlaisia ruokatarvikkeita. Korit tuli kantaa pään päällä, mikä osoittautui varsin hankalaksi minulle. Minun pää on aivan väärän mallinen minkään kantamiseen. Lahjoja oli älyttömästi ja itse kävin kolme kertaa hakemassa autoilta uuden korin. Lahjojen jaon jälkeen istuimme takaisin paikoillemme, kun morsiamen puolen väki keräsi lahjat syrjempään.

Vieraat alkoivat väsyä ja Esther lähti autolle lepäämään, sillä kärsi selvästi nestehukasta. Viimein morsiankin esittäytyi ja oli mukana ohjelmassa koko loppuajan. Aurinko oli jo laskenut, kun oli kakun leikkaamisen vuoro. Kakun tarjoilu oli myös hieman toisenlaista kuin Suomessa, sillä teltassa kiersi lautanen, josta kukin sai ottaa pienen palan kakkua - käytännössä siis yhden suupalan. Pieni pettymys, sillä olisin mielelläni syönyt enemmänkin. Kakun syönnin jälkeen Alex ja Iren vaihtoivat kihlasormuksia. Olin ymmärtänyt, etteivät kyseessä ole kihlajaiset, mutta kihlaus hoituikin siinä samalla. Juhla on kulttuuriin eikä uskontoon sidonnainen ja sen tarkoituksena on esitellä parin perheet toisilleen. Täällä tämä juhla on myös tärkeämpi kuin varsinaiset häät. Teo sanoikin, että "esittelyjuhlassa" solmitaan kulttuurillinen avioliitto ja häissä solmitaan uskonnollinen avioliitto. Ohjelma oli lopuillaan, kun lähdimme autolle. Meille jaettiin pienissä foliovuoissa iltapalaa, joka koostui lounaan tähteistä. Kylmät perunat ja liha ei oikein maistunut ja lahjoitin annokseni eräällä kylän lapsista joka hortoili resuisissa vaatteissa vieraiden joukossa. Myös lahjoina tuomiamme juomia jaettiin, jotka olivat enemmän kuin lämpimiä. Saatuamme porukan kasaan ja hyvästeltyämme kihlaparin lähdimme ajamaan lähimpää kaupunkiin, jossa majoittuisimme.

Juhlat olivat kyllä omanlaisensa kokemus ja oli mukava päästä osallistumaan. Erikoista oli mielestäni vieraiden jako telttoihin sen mukaan kenen tuttuja ovat ja vapaata seurustelua ei ollut. Itseäni vähän häiritsi myös se, että juhliin oli kulutettu paljon rahaa, mutta kyläläisillä, jotka tulivat seuraamaan juhlia, ei ole varaa edes kunnon vaatteisiin. Eron huomasi todella selkeästi, sillä teltan sisäpuolella istuva väki oli pukeutunut juhlavaatteisiin, mutta ulkona auringon paahteessa olevat kyläläiset olivat resuisissa vaatteissa ja ilman kenkiä. Suurin osa kutsumattomista vieraista oli lapsia, ja erikoista oli myös se, ettei kenelläkään vieraista ollut lapsia mukana vaan heidät oli jätetty kotiin.Emme olleet varanneet majoitusta etukäteen ja aloimme etsiä hotellia kellon lähestyessä kymmentä. Saimme huoneet eräästä hotellista kohtuulliseen hintaan. Jaoin huoneen Teon kanssa eikä huone ollut kuin 25 000 shillinkiä eli noin kuusi euroa. Suihku oli todellakin paikallaan eikä kylmä suihku haitannut yhtään hikisen päivän jälkeen. Käytyämme suihkussa lähdimme hotellin kanssa samalla kadulla olevaan baariin, jonne muut olivatkin jo menneet. Tilasimme ruokaa ja juotavaa ja ilta vierähti aamuyön puolelle tanssin ja biljardin merkeissä. Uni maistui pitkän päivän jälkeen ja nukuin yllättävän hyvin, vaikka käytävät kaikuivatkin melkoisesti. Hotelli muistutti mielestäni enemmän koulua tai sairaalaa, silla huoneet olivat korkeat ja käytävät kolkot.

Minua olisi aamulla nukuttanut pidempäänkin, mutta huoneet piti luovuttaa kymmeneltä ja olimme sopineet lähtevämme ajoissa kotimatkalle. Suihkun jälkeen pakkasin vähät tavarani ja lähdimme aamiaiselle kadun toisella puolella olevaan ravintolaan. Pää oli hieman kipeä ja samosat sekä tuoremehu virkistivät hieman oloa. Olimme valmiita lähtemään ajoissa, mutta yksi uupui ja odottelimme häntä hyvän tovin istuskellen ravintolan edustalla. Silvia osti kaksi kanaa katukauppiaalta ja elävät kanat laitettiin muovipussiin. Kanojen päille tehtiin reiät, mutta pussi repeili pikkuhiljaa kanojen potkiessa terävillä kynsillään. Kanat oli sidottu jaloista toisiinsa ja molempien olo näytti melko epämukavalta. Kanat matkustivat takakontissa ja rauhoittuivat nopeasti lähdettyämme liikenteeseen. Igangasta ei ollut Kampalaan matkaa kuin noin 120km ja matka sujui nopeasti ilman sen kummempia kommelluksia. Nukuin taas suurimman osan matkasta ja Kampalassa väki väheni pikkuhiljaa autosta. Kun auto jatkoi toiseen suuntaan, hyvästelimme muut. Loppumatkan kuljimme Teon kanssa matatulla ja bodalla ja olin guesthousella kahdelta. Loppupäivä kului koneella, vaikka nettitikun sopimus onkin umpeutunut. Olinkin vähän odottanut milloin se umpeutuisi, joten pitää vielä kerran päivittää. Kolmas viikonloppu putkeen reissussa ja ensi viikonloppuna olisi kyllä kiva olla aloillaan. Ainakin tällä hetkellä suunnitelma näyttää mahdolliselta. H