Nyt on maailmankirjat sekaisin; heräsin aamulla ENNEN kuin herätyskello edes soi. Wou, melkein pelottavaa. Olin siis ajoissa treffipaikalla, mutta opastani ei näkynyt eikä kuulunut. Hetken odoteltuani päätin hoitaa asian itse. Kävelin määrätietoisesti kohti "rekisteröi viisumisi täällä, tuo miljoona kopiota"- toimistoa, yrittäen matkalla bongata aukiolevaa kopiointiliikettä, sillä yksi lappu oli vielä kopioimatta. Koska aikainen mato syö linnun ja olin ajoissa, ei yksikään näistä liikkeistä ollut vielä avannut kaltereitaan. Ei auttanut itku markkinoilla, kampukselle se oli käveltävä ottamaan kopiot ja odottamaan tuntien alkua. Enpä ainakaan olisi myöhässä, ja samapa tuo jos sen viisumin rekisteröimiseen vielä yksi lisäaamu tarvittaisi.

Kello lähestyi kymmentä ja oli aika siirtyä kohti Sala-4:ää, jossa alkaisivat Crítica de la Cultura-tunnit. Sala kyllä oli siellä, mutta mitään/ketään muuta siellä sitten ei ollutkaan. Fantástico! Kävelin takaisin aulaan ja satuin jälleen matkalla tsekkaamaan mitä lukujärjestykset sanovat. Ne sanoivat, että suksi sinä siitä, sillä tunnit on siirretty huomiselle aamupäivälle, samalle kellonajalle kuin Comercialización Avanzada-tunnit. Jaaha, tämä tietäisi taas palloilua Casa Centralilla etsien kv-koordinaattoria. Hellurei ja hellät tunteet.

Hetken päätä raavittuani suuntasin kohti Plaza de Armasta ja jälleen määränpäänäni tämä yksi surkuhupaisa toimisto. Ihmeiden aika ei ollut vielä ohi, ja sain vuoronumeron HETI SEURAAVANA! Ehdin juuri ja juuri istahtaa, kun numero taulussa vaihtui jo. Ei muuta kuin kädet kyynärpäitä myöten ristiin että kaikki tarvittavat paperit (tai siis kopiot niistä) ovat nyt vihdoin ja viimein kasassa. Olivathan ne, suurlähetystöltä saamaani viisumilappua lukuun ottamatta.. vaan tämän täti suostui ottamaan alkuperäisenä, mutta kyllä se silti yhden ylimääräisen sydämen lyönnin minulle aiheutti. Harha askel, hyppy! Mutta mikä vielä mielenkiintoisempaa, tyhmyyteni (tietämättömyys yhdistettynä vähäiseen sanavarastoon) sai tädin koittamaan puhua englantia, jolle naureskelimme molemmat. Luit oikein; tämä tähän asti tiukka pipo päässä istunut ja tuimana suutaan mutristellen sanoja tiuskinut täti nauroi! Voitteko kuvitella?! Tiedän, sen kuvitteleminen ei ole helppoa. Ja kun sen kerran kokee, niin kyseinen ilmiö tuskin koskaan häviää verkkokalvojen muistista ;D

Kyseisen paperilapun valmiiksi saaminen vaati kuitenkin suunnatonta ponnistelua myös allekirjoittaneen osalta. Ensinnäkin, piti laittaa peukalo sormenjälkikopiokoneeseen (?), ja toisekseen nimikirjoitus piti kirjoittaa sellaiseen tauluun "kynällä" eli jonkinlaisella tikulla.. Ei ollu muuten helppoa! Tein sen 4 kertaa, kunnes en enää jaksanut. Täti se vain kysyi joka kerta, että oletko nyt aivan varma.. Mutta kaikkein suurin ongelma syntyi valokuvan ottamisesta.. Heh, kuten sanotaan: p****sta ei saa konvehtia! Eikä niin käynyt nytkään, vaikka sitä muutamaan otteeseen leivottiinkin. Sain tämän kaiken vaivan päätteeksi käteeni A5-kokoisen lapun, joka toimisi väliaikaisena henkilöllisyystodistuksenani, kunnes varsinainen RUT-kortti olisi noudettavissa.

Lähestulkoon onnesta soikeana (Ursulan ollessa melkoinen pallo on minusta vaikea saada soikeaa) lampsin takaisin kampukselle jälleen kerran odottamaan tuntien alkua. Sala T4 oli tehnyt muodonmuutoksen Sala de videoksi.. hmm.. joka sijaitsee paikassa…X? Kiertelin hetken tuntien oloni erittäin eksyneen näköiseksi, ja istahdin aulan penkille. Agenttileikki alkakoon; päätin odottaa aulassa niin kauan, että proffa kävelisi siitä ohi ja voisin häntä seuraten löytää kyseisen Sala de Videon. Kerrassaan mahtava neronleimaus, hienoa minä! Minuutit kuluivat toinen toisensa jälkeen, eikä Tapiaa näkynyt.. Tässä vaiheessa mieleeni tupsahti, että mikäli kyseinen Sala sijaitsisi yläkerroksessa, sinne veisivät myös toiset rappuset, jolloin proffan ei tarvitsisikaan kävellä aulan läpi. Suunnitelmani ei siis ollutkaan aivan niin vedenpitävä. Kai se on vain todettava ettei minusta ainakaan seuraavaa James Bondia tule. Turha sitä kauempaa on istumalihaksiaan siis aulassa kuluttaa, joten määränpäänä ruokakaupan kautta kotimäki. Kotimatkalla törmäsin Juaniin, joka ihmetteli miksen ollut koulussa..Kerroin Sala de Videosta, jonka olinpaikkaa hänkään ei tiennyt, vaikka samalla kampuksella koulunsa olikin käynyt.

Illalla Casa Centralilta löytyi kuin löytyikin koordinaattori. Kerroin kurssien tuntitörmäyksistä, johon hän totesi että käyt sitten vaan toisen kurssintunneilla kerran viikossa. Jaha, selvä, eli ei se läsnäolo niin tarkkaa olekaan? Kerroin myös ongelmistani luokkien löytämisen kanssa. Hän ystävällisesti lupasi auttaa. Niinpä etsimme Sala 101:tä Andrés Bellolla.. Kolmen puhelinsoiton jälkeen hän löysi sen. Heh, kumma juttu etten ollut löytänyt, eivät näköjään laitoksen työntekijätkään tiedä luokkien sijainteja! Olisikohan aihetta jonkinlaisiin opasteisiin… ;)