Ensimmäinen aamu, jona ruumiinlämpö lähestulkoon normaalilla tasolla herätessä. Tänään sisäinen sudenpoika teki comebackin ja auttoi suunnistamaan merelle. Sieltä se löytyi, juurikin kartan osoittamasta paikasta ja noin puolen tunnin kävelymatkan päästä kotoa. Rannalla ei ollut juurikaan ketään. Kenties fakta, että meneillään on talvikausi, vaikutti paikan hiljaisuuteen. Saipahan rauhassa tallustella, nauttia satunnaisesti pilvien takaa tunkeilevasta auringosta ja ottaa valokuvia, ilman että tuntee olonsa typeräksi turistiksi. Ainoastaan typeräksi, mikä lienee ihan normaali olotila.

Mursula alkoi kurista ja suunnistin askeleeni palmurivien välissä kohti keskustaa ja kauppoja. Kaupasta mukaan sain kassa-apinan pakkaamat neljä muovikassia (kahteenkin olisivat mahtuneet, mutta ei apina aina toista apinaa ymmärrä), joiden kera painelin ylämäkeä kotiin. Istahdin hetkeksi keräilemään voimia yliopiston edustalla olevalle penkille, jolloin eräs aiemmin ohitseni ajanut kuorma-auto pysähtyi ylämäkeen, ja herrasmies siellä huitoi kysyvästi tarvitsenko kyydin mäen päälle. Huidoin takaisin, etten ole tulossa, jatkahan matkaasi kun torvetkin jo soivat. Mutta kas, auto ei suostunutkaan ihan tuosta vain jatkamaan jyrkkää mäkeä ylös vaan sammui kera savupilven. Vahingonilo on paras ilo, sanotaan, ja taas jaksoi tehdä muulin hommia hymyssä suin. Palatessani kaikkien kantamuksieni kanssa kotiin, oli huoneeni käyty siivoamassa. Puolen vuoden asumusero pölynimurista sopisi kyllä meikäläiselle, on se kapistus sen verran hermoja raastava. Huomasin myös saaneeni uuden huonetoverin, Mr. Muppetin.

Hetken aikaa ehdin tuijotella espanjan kirjaa (ilman että mitään jäi mieleeni), kun muistin että olin sopinut tapaavani Davidin, joka oli vuosi sitten Suomen iki-ihanassa Turussa opiskelijavaihdossa. Pikaisen "kahvia ja kinkkuvoileipää"-session jälkeen juoksin mäkeä alas kohti osoitetta, joka ei sanonut mitään, ja jota karttanikaan ei tunnistanut. Onneksi se sisäinen partiolainen oli herännyt juuri tänään joten löysin perille, tosin puoli tuntia myöhässä. Paikalliset tavat ovat saaneet jo minut valtaansa.

Teet juotuamme ja hetken lätistyämme jatkoimme matkaa Davidin ja 8:n muun kimppatalolta Juanin (Davidin kaveri) luo. Juanin kanssa samaan luukkuun oli majoittautunut vielä kolmas heppu, jonka nimi ei jäänyt mieleen, sekä saksalainen vaihtarityttö (jonka nimi myös meni kiitäen ohi). He kaikki osoittautuivat erittäin mukaviksi ja sopivan sekopäisiksi minun makuuni. David ja "nimetön kaveri" soittivat kitaralla ja lauloivat Dingon Levotonta tuhkimoa, mikä olisi ehdottomasti pitänyt saada videolle! Naureskellessamme heidän vitseilleen Juan keksi yhtäkkiä että lähdetään Coquimboon eli naapurikaupunkiin. Kello oli puolen yön paikkeilla. Eipä siinä, takki niskaan ja menoksi. Kävelimme kaupungin keskustaan laulellen Disneyn Leijonakuninkaasta tuttua Hakuna Matataa ja hyppäsimme Coquimboon vievään microon, eli pikkuruiseen rämisevään ja paukkuvaan bussintapaiseen. Huisin jännää!

Matka Coquimboon kesti vajaat puoli tuntia. Kaupungit, sekä La Serena että Coquimbo, ovat valoineen upea näky. Micro pääsi kuin pääsikin ehjänä perille, vaikkakin hieman sitä epäilin ajaessamme mukulakivistä tehtyä tietä pitkin mäkeä alas vaihde vapaalla. Coquimbossa istuskelimme eräässä baarissa kuuntelemassa live-musiikkia. Meininki oli hyvä. Kaupunki teki jonkinasteisen vaikutuksen, ja sinne olisi päästävä uudelleen. Luulenpa, että kesän tullen siellä tulee vietettyä enemmänkin aikaa, sillä La Serenan rannoille lyö isot aallot, jonka vuoksi meressä uintia kannattaa harrastaa Coquimbon rannoilla joilla aallot eivät ole niin suuria. Ei malttaisi odottaa.

Hiivin kotiin hieman ennen neljää aamuyöllä, käveltyäni jälleen kerran keskustasta koko jyrkän mäen. Luulenpa, että kuntosalilla käyminen jää vähille näillä kävelemisen määrillä; kyllä tuon mäen kipuaminen pariin otteeseen päivässä menee täysin kuntoilusta.