Tänä aamuna ei herätty kukonlaulun aikaan, vaan koiran haukunnan aikaan. Katukoirat aloittivat aamuyöllä kello kaksi lopettamansa mekkaloinnin uudestaan kello 6 aamulla. Sopivasti, sillä lisävahvistuksemme saapuisi juurikin näillä minuuteilla oikein pirteänä oltuaan bussissa kuutisen tuntia ;) Lämpimän makuupussivuoren alta nouseminen oli kuitenkin yhtä vaativa tehtävä koiranhaukunnan aikaan kuin kukonlaulunkin, joten Krplaa noutamaan lähti valopäinen J. Sumua oli ilmassa melko lailla, bussi varmasti osaisi jarruttaa sen valon nähtyään. Mikrotorkut ja seuraavaksi herätys Krpl:n naurun aikaan :D Mitä, oliko "telttamme" jotenkin huvittava?! No, huvittavaa se oli itse telttailijoidenkin mielestä. Ja varsinkin, kun kyseistä halvinta hostellia katsoi valoisampaan aikaan.

Aamuteetä hostellilla ja viimeisten unikekojen (heh, paraskin puhuja) heräämisen odottelu, kunnes aamuseitsemältä virkeänä ja pirteänä (okei, siihen aikaan kumpikaan edellisistä ei voi toteutua, huijasin) tallustamaan viittä kilometriä kohti itse päämäärää, Valle del Encantoa. Olimme niin aikasessa, ettei maksunperijät olleet vielä saapuneet kopilleen, joten ohi vaan. Näkymä valleen oli utuinen mutta mahtava! Aamusumu ei ollut vielä hälvennyt, mutta toivo auringon esiintulosta eli yhä. Yllättäen kamerani akku alkoi väittää lähes tyhmää, samat temput teki puhelin. Millonkohan sitä oppii lataamaan kaikki akut ennen reissua?! On kulutettu jo aika monta kantapäätä tähän asiaan, eikä vieläkään tulosta.

Löysimme sopivan notskipaikan puiden keskeltä ja niin alkoi polttopuiden ja veden haku. Myös wc:n etsintä osoittautui ajankohtaiseksi. Sellainen löytyikin "jylhäkallion" lähistöltä, tosin Ida oli ainoa siihen kenoon hökkelöön uskaltautuva.. Itse olisin tarvinnut kunnon nuhan sinne mennäkseni, joten piti "rakentaa" oma huussi pusikkoon. Ja kohti jylhäkalliota! Pakkohan sitä nyt hieman on leijonakuningatarta leikkiä, kun mahdollisuus annetaan!!

Leirissä odotti gourmet-aamupala; makaroonia ja ketsuppia. Kyllä maitti, leiriruuaksi oikein kelpoa. Aurinko päätti viihdyttää vaihtelevasti ja tiensä päähän tulleet farkkuni pääsivät levolle reppuun. Jos niistä aiemmin meinasi päivänvalo paistaa läpi, niin nyt ei ollut edes mitään minkä läpi se voisi paistaa. Kiitos niille tästä vuodesta ja niin poispäin.

Vallesta löytyi jos jonkinlaista kivirykelmää ja kivikaiverrusta Inkojen kylpyhuoneeseen asti. Kiipeilyä ylös alas rinteitä alta luistavalla hiekalla sekä kivien muodostamien railojen yli.. Tämä sai sisäisen panikoijan esiin! Viimeisimpien railojen ollessa kyseessä se iski toden teolla pakokauhun kera! Onneksi uljaat oppaamme tulivat pelastamaan pelkurin railon toiselta puolen. Täysin onnistunut tapahtuma ei kuitenkaan ollut, pienen horjahduksen vuoksi jalka sai uuden arven, ja se jo hieman tuntuikin. Särkevään sääreen ei ollut mukana kuin yksi parannuskeino..Tai ainakin se turruttaisi hieman tuntoa ja saisi mielen hilpeämmäksi. Oli myös aika lyödä pannut ja kattilat reppuihin ja alkaa taivallus kohti risteystä, josta kenties saisimme bussin.. Sinne saapuessamme alkoi hämärtää, eikä bussia näkynyt. Ohimeneviltä koitettiin saada kyytiä peukalon avulla. Loppujen lopuksi se onnistikin! Perhe lava-autolla otti koko kuuden hengen köörin kyytiinsä ja pääsimme Ovallen bussiasemalle asti! Miten ystävällistä! Ja kaiken huipuksi, saimme heiltä vielä lahjuksena muovikassillisen leipää, sekä toisen muovikassillisen pippureita! :D Maravilloso!

Päivä oli imenyt reissaajista suurimmat mehut ja bussimatka Ovallesta La Serenaan meni lähinnä kuorsauskilpailun merkeissä. Illan ohjelmaan kuului enää ruokailu en la casa de Ida e Iina. J ja D saapuivat kokkailemaan pariksi tunniksi. Tiedä häntä minkälaista superillallista odotimme, mutta kahden tunnin odottelun jälkeen lautasillemme läiskäistiin pihvit! :D Hehehe! Paistaminen, se on aikaa vievää puuhaa aina silloin tällöin..