Julkkiksen elamaa ja tarinoita kahdesta laanista

Udaipurin jalkeen ehtikin tapahtua kaikenlaista ja -moista. Taydellisyytta tavoitteleva netittomyys mukaanlukien. Seuraavassa aivan liian pitka ja kaikki aistit turruttava nakemys menneesta viikosta tien paalla. 'Just another day in the office'. Aloitetaan niin ollaan joskus perillakin.

Paadyimme katkomaan Udaipurista Gujaratin laaniin kohdistuvan matkamme kirurgin tarkkuudella kahtia. Siispa nousimme junaan - hitaimpaan mahdolliseen. Matka oli leppoisa - vaunu sopivan tyhja, olematta kuollut kuitenkaan. Rajasthanilaiset mummot lauleskelivat ja naureskelivat ja me pienet lapsoset roikuimme ovissa ja ikkunoissa uskomattomia maisemia tollistellessa. Junan vauhti saavutti hulppeat pohjanoteeraukset ja kaytannossa juoksemalla olisimme pysyneet missa tahansa vaiheessa junan rinnalla. Jatimme silti uhkarohkeuden kokeilematta - kokeilemalla sentaan ovissa roikkumista. Maisemat olivat koko menneen seitseman kuukauden takaumaa miettien eraat hienoimmista. Lieko sitten Mongolian moisia nahnytkaan. Aavikkoa loputtomasti, mutta silti jatkuvaa yla- ja alamakea, kukkuloita, vuoria ja kuivuneita jokia ja jarvia. Eika taaskaan ketaan juuri missaan - taysin poikkeavaa Intiaa siis siihen joka-paikka-tukossa- Intiaan, joka lahes kaikkialla hyokyy paalle. Hamaraa - sanalla sanoakseni. Hienoa - toisella ilmaistuna.

Intialaisista junista taytyy mainita sananen,vaikka asiaa on ennenkin foorumeilla puitu. Udaipurista Himatnagariin suuntaamamme junahan oli se junien pohjamudissa vyoryva kilpikonnakyydittaja. Junista loytyvat lukuisat luokat olemmekin Intian oppikoulussamme jo kayneet lapi, joten luento nro. kaksi kertoo meille itse erilaisten junien salatun maailman salat. Nopsimmat ja kalleimmat proystailyyn soveltuvimmat junat ovat nimetyt Shatabdeiksi. Suurimpien kaupunkien ymparistoa koluavat rahan ahneet ryovaajat ovat, kuten sanottua, nopeita ja kalliita. Meidan kokemukset naista junista loppuvatkin sitten siihen, silla kapistukset ovat vaatimattomuutta etsiville vapauden hinnoittelijoille aivan turhan okyilevia. Jaa siis nakematta myos jatkossa. Shatabdeista ei myoskaan loydy minkaanlaisia kansanluokkien kaltaisuuksia vaan ilmastoitua syvajaadytysta, ja sitahan saa siella koto-Suomessa talvisin ihan yllin kyllin, joten jaan kyselemaan miksi haluaisin kokea samaa taalla Intiassa. Express-junat ovat nekin yleensa kohtuu nopeita ja usein pitkanmatkan taittajia, jotka pysahtelevat harvemmilla asemilla ja sisaltavat vahemman halpoja luokkavaunuja. Expressit ovat kuitenkin kaypaa junatavaraa etenkin pitkien matkojen taittoon. Passenger-junat (ja olisivatko nama sitten jotain matkustaja-junia nimeltaan) ovat jo asteen verran hitaampia eli totta puhuaksemme koluavat juna-asemista ne usein piskuisemmatkin seisahtelematta silti aivan kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla pysakeilla. Suositeltavia etenemisen valineita lyhyemmilla matkoilla, mutta onhan noita tullut testailtua pitemmassakin juoksussa, vaikka mielenterveyden takia se ei suositeltavaa olisikaan. Ja sitten koko joukon suosikkiin - Mail-junaan (ja jonkinlaista postijunaa mita ilmeisemmin haemme lahes suomentamatta jaaneella suomennuksella). Postin kuljetukseen tarkoitetut hakkyrat ovat muista poikkevalla varityksellaan ruskeahkoja, siina missa sininen on Intian junien yleisin variasuste. Luokilla ei tarvitse naissa junissa turhaan paataan vaivata - kaikki menee puupenkeille alimpaan tasoon. Tasokasta. Itse tykkaan naista pirulaisista oikein mukavasti - hitaita ja junnaavat jokaisella pysakilla armottoman kauan - seka ovat tietysti arvoasteikossa taytta pohjamutaa eli niita junia, jotka joutuvat odottelemaan (vaistelemaan) kaikkia muita junia, jotka pyyhaltavat ohitsemme. Silti tai juuri siksi rakastettavia.

Udaipurista Himatnagariin, jonka valitsimme taysin hyvalta kuulostavan nimensa mukaan valipysakiksemme, matkasimme tietysti postivaunujen kivista tieta. Ja perilla odotti pohjoisen Gujaratin komistus-/hirvityskaupunki, jonka suloisessa suojeluksessa vietimme yhden illan syomalla erinomaista gujaratilaista ruokaa. Ja sitten poikkeamalla ruokaan: Gujarat lienee kulinaristille se kuuluisin intialaisen keittion palanen. Silti en odottanut aivan nain merkittavaa eroa gujaratilaisen ja 'muun-Intian' valilta. Mutta ilokseni havaitsin gujaratilaisten kokkailevan ja ennenkaikkea maustavan evastyksensa niin hienovaraisin nyanssein. Hammastelya on piisannut sitten Himatnagarin, kuinka hulppealta voikaan taas intialainen maistua. Aivan kaikkialla Intiassakaan ei evas ole aivan tata tasoa - ja joskus ei tasoa ole aivan helppoa loytaa lainkaan.

Himatnagarin loytoretket hyvastelimme aamu-kuuden (kylla vain jalleen) postijunalla, joka oli kuljettava meidat odotettavissa olevalla hitaudellaan Ahmedabadiin. Gujaratin paakaupungin paikasta vahvasti kilpaileva 5-6 miljoonan ihmisen kaupunki heratti jo ennalta pulssin tykytyksia, eika suinkaan hyvassa hengessa. Koitimme viimeiseen asti valttaa Ahmedabadin kaltaista paikkaa nimeltaan Ahmedabad, mutta loysimme itsemme kiroamasta silkan kusenhajuisen kaupungin kaduilta. Paikkahan oli vahintaan juuri niin vastenmielinen kuin osasimme odottaakin - ei siis suurta pettymysta ilmassa. Kiersimme arviolta kymmenen hotellia ja guesthuussia tapaamatta yhtaan tyhjaa tapausta. Lopulta tarppasi - ja hyvaksyimme homeenhajuisen ja kiillottomilta pinnoilta -makuisen mestan. Siirryimme pian homeen hajuista kusen katkuun ja lehmien valtaamille kaduille. Aikamme hammasteltyamme Ahmedabadin kasittamattoman lehmaisia katuja - loysimme tiemme jollain kasittamattomalla johdatuksella kaiken lehmanpaskan keskelta nousevaan ostoskeskukseen/elokuvateatterikompleksiin. Juuri tata Intia on kaikkialla ja kaikilta kulmilta... aarimmaisyyksia. Yhtakkia loytaa itsensa kiiltavasta ostoskeskuksesta, joka muistuttaa lahinna huvipuistoa ja toisaalta kymmenen metrin paassa voi hukkua roskaan, paskaan ja ihmismassoihin, pakokaasuihin ja kerjalaisten joukkoihin. Pahaahan se tekee - mutta yritimme unohtaa hetkeksi elaman kurjan puolen ja sivalsimme itsemme ilmastoituun elokuvateatteriin, silla olimme sentaan luvanneet itsellemme kayvamme yhdesti aidossa bollywood-kokemuksessa. Teatteri olikin sitten nahtavyys omalla tavallaan. Kivat keinutuolit ja teatterihuone, jossa tasan 24 paikkaa! Jokaisella oma pieni poyta juomille ja ruoille (joita ei olisi saanut sisalle tuoda - mutta jotka lopulta salakuljetimme teatterisaliin kunhan olin luvannut vartijoille etta emme keita puuroja, joita olimme Anskulle juuri ostaneet). Ja huipentumana jokaisella lukulamppu - eli kertooko tama sitten intialaisesta elokuvasta vai intialaisista - vaikea sanoa. Tuskin kummastakaan, silla erityisemmin innokkaita lukijoita en ole elokuvateattereissa toistaiseksi nahnyt eika ainakaan meidan nakemamme elokuva sekaan ollut niin tylsa, etta olisi tarvinnut kaivaa romaania perstaskusta.

Elokuva itsessaan oli juuri sellainen kuin sen oli vain voinut kuvitellakin. Little Zizou kertoi unelmista ja elamasta onnellisine loppuineen, hauskoja hahmoja, lankkareillle naureskelua ja ikuisia teemoja pahan saadessa vahintaankin urakkapalkkansa. Jo intialaisissa televisiomainoksissa on tullut huomattua arsyttava piirre, joka vahvistui yha entisestaan palasen bollywoodia nahtyaan: Kaikki hahmot olivat mahdollisimman vahan intialaisen nakoisia. Eivat tummia, harvoin viiksekkaita ja tuskin juuri lainkaan shareihin pukeutuneita ja aina vain hyvinvoivia. Elaako kansa intialainen taydellisessa kieltaymyksessa uskotellen itse itselleen etta Intia on jotenkin erityisen yhtenainen porukka jopa ulkoisilta puitteiltaan. Siina missa Intian erilaisuutta tulisi arvostaa, sita tunnutaan hapeavan. Ja miten kenenkaan muunkaan voi kohta odottaa arvostavan maata joka ei itse arvosta itseaan. Mina ainakin koen juuri taman valitettavasti piilotellun piirteen Intiassa juuri erittain intialaisena ja kokonaisuudessaan puhtaasti hyvana piirteena, mutta nahtavasti kansalle syotetaan taysin harhaista ja sinallaan rasistista huttua elokuvien ja mainosten maailmasta.

Ostarimaailman huvipuistoisuutta osoittaaksemme otimme kansallisen pelivalineen, krikettimailan kateen ja annoimme pallolle lopulta kyytia. Kaytannossa siis Ansku toteutti ikiaikaisen unelmansa kriketinpelaajan maailmasta ja nykaisi muutaman pallon krikettiautomaatin avustuksella tantereille kaukaisille. Eli sellainenkin kokemus - taytta Intiaa.

Ahmedabadista vei onneksemme tiet myos pois - joten poistuimme jo seuraavan aamuna bussilla Palitanan kylaan. Muikean polyinen ja hampaissa tyylilla rasahteleva kyla sijaitsee jotakuinkin Gujaratin keskisissa osissa ja on suurelle, mutta tassa tapauksessa lahinna pienelle yleisolle, tuttu jainalaistemppeleistaan. Jainalaisuuden eli kaikkea elavaa syleilevan uskon ainutlaatuisuus tuli esille hyvissa ajoin ja oppihan on mita mahtavin. Buddhalaisuuden tavoin hindulaisuuden brahmanien valtaa, rituaaleja ja kastilaistosta vastaan syntynyt oppi on juuri Gujaratissa tunnettu ja menee aarimmilleen vietyna pisteeseen, jossa teilta lakaistaan huiskilla mahdolliset elavaiset olennot ennen ihmisaskeleen tuhoavaa voimaa.

Jainalaisten pyhimpiin kuuluva temppelimeri avautuu Palitanan 600-metristen kukkuloiden paalta. Koska elama on karsimysta tulee myos matkan olla koettelemus. Niinpa matka lahes 900-temppelin keskelle tehdaan kahden kilometrin nousun ja yli 3500-portaan askelluksen kautta. Gujaratin kevaisissa 35-40 celsiuksen asteissa hommaan oli syyta ryhtya aamusarastuksen kutsussa. Seitsemalta aloitimme kapuamisen ja kahden tunnin hiippailun jalkeen olimme tajuntoja rayjayttelevissa maisemissa katselemassa loputonta temppelimerta. Sen verran ylailmoissa onneksi tuuli, etta pysyimme kutakuinkin jarjissamme, mutta pakko sanoa, etta olipa huomattavasti mitaan aiempaa Intian 'nahtavyytta' vaikuttavampi paikka. Jai Taj Mahalit ja hindutemppelivyorrytykset alemmille pistesijoille. Jainalaisten pyhimpaanhan ei tietysti saa tuoda mitaan nahkaista/elaimesta peraisin olevaa mukanaan. Hurjimmat vetavat nousun ilman mitaan ruokaa tai juomaa ja mehan hurjuuksistamme huolimatta otimme matkaan vetta aivan terveydellisista syista. Temppeleita aikamme tutkailtuamme laskeuduimme alas. Koko matkan seka ylos etta alas saimme kuunnella loputonta 'dholi'-huutojen kakofoniaa. Dholithan ovat istuimia, joilla kahdesta neljaan kantajaa kannattelee sinisia gandheja (eli sadan rupian seteleita) vastaan koettelumuksista kieltaytyvia haluttuja matkoja. Mehan moisesta kieltaytymaan, mista muotoutui heti karkeen jainalaisten 'hyvan-ihmisen'-mittari. Kuinka kieltaydyt kuudettasataa kertaa samasta dholi-kyydista kohteliaasti aiheuttamatta itsellesi tai auvoiselle dholi-kuljettajalle pahaa karmaa. Kas siina pulma. Selviydyimme testista mielestani kiitettavasti - vaikka kolmannensadan kysyjan kohdalla emme enaa vaivautuneetkaan vastaamaan. Muutoinkin temppeleille nousussa ja sielta laskussa vallitsi yhtenaisyyden harvinainen tunne. Vanhukset hymyilivat ja tulivat keppeineen juttelemaan, kun pahaiset lankkarit olivat nousseet kunnioitettavat maarat portaita. Ja jainalaisvanhuksista hurjimmat vetivat ilman dholeja komeita matkoja - eraankin vahintaan 70-vuotiaan sedan loysimme kipuamasta paattavaisesti keppinsa tuella edelleen kun olimme itse jo palaamassa vaellukseltamme - uskomattomia urhelijoita nama jainalaiset. Valkokaapuisia jainalaisia nakyy Gujaratissa noin ylipaataankin kiitettavasti katukuvassa, mutta jainalaiset pyhimmassaan oli kylla kaiken pohkeet murskaavan kapuamisen arvoista. Munkkeja ja nunnia keihaan nakoisine keppeineen ja lakaisuun tarkkoitettuine huiskineen poistamassa pahaa karmaa hymyssa suin meidan kaikkien harteilta. Etenkin nunnat nayttivat olevan erityisen kunnioituksen arvoisia ja jainalaiset kumartelivat heille ja he hymyillen vilkuttelivat meille.

Palitanasta jatkoimme etelan suuntaa tahtikartoista hakien. Taman paivan siis vaeltelimme Gujaratin pienia kyla-asemia tutkaillen. Ja sita julkkiksen elamaa. Jos jossain satuimme nappaamaan korttipakan viihdytykseksemme esille saimme olla varmoja yleison innostuvan asiasta. Aivan kuin siihen sitten korttipakkaa nailla kulmilla tarvitsisi. Tayden paivan jalkeen ja loputtomien valipysahdysten ja bussin vaihtojen paalle havaitsimme olevamme Diussa. Taalta sitten raporttia tarkemmin kun tutkimustyo on siina vaiheessa.

-K

"People wish to learn to swim and at the same time to keep one foot on the ground."

- Marcel Proust