Lahestymista

Paiva hurahti ohitsemme kuin varas yolla ja Guntakalin juna-aseman ansiosta elava kaupunki on vihdoin saavutettu. Sinansa tassa ei tietysti ole mitaan saavutettavaa, silla missaan vaiheessa emme ole Guntakaliin halunneet emme edes salaa toivoneet joutuvamme. Silti tai juuri siksi paikka on oikein mallikas intialainen kyla vahemman pahemmasta paasta. Melusaastetta ja porukkaa piisaa, mutta jotenkin tasta paikastahan tulee mieleen ne pahimmat kiinalaiset pikkukaupungit (Menglat mielessain) ja yht'akkia voin sanoa pitavani juuri sellaisesta. Paakadutkin on paallystetty betonilla, mita en muista edes Kolkatassa aivan kaikkialla olleen. Sangen huikeaa siis!

Koska kello tikittaa ja olemme nousseet juoksuun aikaa vastaan, jouduimme tekemaan valintoja. Anskun lahestyvasta kotiinpaluusta, joka nailla nakymisilla, muttei viela aivan varmasti sanottuna lienee 18.12. valitsijamiehemme ja -naisemme paattivat nahda viela jotain nakemiselle sopivaa. Loputtomasta vaihtoehtojen laatikostamme arvoimme kaksi kaypaa, mutta ei tasavertaista vaihtoehtoa - Goa tai Hampi. Goalle paasisi helposti, junia ja busseja kulkee, mutta koska paikka on mita on jatimme sen rysana valiin ja valitsimme Hampin. Hampi asustaa Intian vahvassa keskiossa Karnatakan laanissa, jossa siis emme erinaisten vaiheiden jalkeen ole vielakaan. Hyderabadista alkanut kadenvaanto kulki lyhykaisyydessaan seuraavanlaisia polkuja:

Edellisen paivan olimme haaskanneet Charminarin eli Hyderabadin symbolin - jattimaisen liikenneympyran keskelle nousseen (vai olisikohan ympyra pyorahtanyt sittenkin rakennelman jalkeen) moskeijan, lahes parikymmenmetrisen jarvessa seisoskelevan Buddhan etta huikean (lahes toimiviakin laitteita sisaltaneen) tiedemuseon tiimoilla. Naiden nakymien jalkeen aloitimme armottoman (ja tuloksettoman) suunnittelun, miten etenemme Hampiin. Juna-asema kertoi meille karua kielta - yojunia lahtee iltaisin kaksi - ja molemmat tietysti taynna, kuten kaikki muutkin junat joihin varaamalla on mahdollista lippuja saada. Ja mehan emme rupea menemisiamme suunnitelemaan kahta paivaa aiemmin, joten paat painuksissa ottamaan unta kupoliin, jotta uudet suunnitelmat olisivat kypsyneet paissamme yollisten piilotajunnan kuvien jalkeen. Aamulla sitten valahteli, kun aloin muistelemaan, etta myos paivalla piti juna kulkea Hampin lahistolle, Hospetiin. Asiaa asemalta kysymaan, ja konduktoori tiuskimaan, etta ei mene - mina etta kylla menee valtionrautateiden nettisivuston mukaan. Huikeat sivustot, jotka kuvaavat osuvasti kuinka loistavalla tavalla kaikki muukin toimii Intiassa. Ensimmaisen haun jalkeen sivustot muuttuvat taysin hyodyttomiksi eivatka loyda enaa lainkaan junia ... minnekkaan ... koskaan. Toisin sanoen armoton sivusto, joka antaa junailujaan hakevalle poloiselle yhden ja vain yhden tilaisuuden. Sehan on kuin elama itse, jotten heitaytyisi turhan kyyniseksi. Eika sitten auta vaikka kuinka selaimen sulkisi ja uudelleenkaynnistelisi. Taas kuin elama, jota ei muuttumaan saa vaikka kuinka selainta sulkisi. Huh huh mita pennin logiikkaa.

Lopulta sai lipunmyyja minulle kakisteltua, etta menee yksi paivajunakin, muttei silta asemalta missa satuimme olemaan. Ja koska Hyderabadissa on kolme suurempaa asemaa, sen taytyi toki olla jokin toinen, kuin se mihin itse olimme eksyneet. Aikaa oli sopivasti tunnin verran - eli liian vahan, mutta mahdottomuuksista ennenkin mahdollisuuksia loihtineet lahtivat pakkailemaan romut ja mittaria kayttavaa riksaa etsimaan. Kuten kaikki Aasian kavijat ja kolme neljasosaa kaikista muista kavijoista tietavat, viidella kuudennesta riksakuskista on mittari 'rikki', mikali sellainen nyt ylipaataan on olemassa. Ja meidan kuskeilla tietysti oli lahes jokaisella tuota samaa vikaa muuten toimivissa vempaimissaan (kusetuksethan kuuluvat asiaan Aasiassa, mutta valilla tuntuu, etta kuinka helvetin tyhmina sita voidaan ihmista pitaa). Parhaaksi konstiksi olemme tietysti havainneet sen, etta nauraa pain naamaa ja etsii uuden riksailijan. Ja kuten aina lopulta, kun kilpailua loytyy - loytyy myos toimiva mittari. 'Tomivan' mittarin loysimme myos me lopulta ja silla sitten sinne Secunderabadin asemalle riksanpyorat soikeana. Hyvinkin pian alkoi nayttaa, etta nyt oli kuskimme mittari sen verran viriteltya mallia, etta oli pakko maksaa samalla mitalla takaisin. Edellisena aamuna olimme joutuneet ottamaan riksan Charminarilta, joten tiesimme tarkalleen mita mittarin tulisi nayttaa noin suuntaa-antavasti. Ja talla juipilla alkoi vilahdella numerot taulussa kuin elakelaismartalla varisuorat Ray:n pokerikoneessa. Napparina veijareina katemme kulki sinne minne sen ei tulisi menna ... eli riksamittarin toiselle puolelle, josta huomaamatta painoimme nappulan sammuksiin ja yhta huomaamattomasti napautimme numeron arpojan uudelleen paalle. Ja kas kas - kuten oli arvattavissa kone rauhoittui huomattavasti - eivatka numerot vilkkuneet enaa silmissamme rauhattomina sarjoina, vaan tempo oli rauhan ihmisille sopivan rauhallista. Joskus kaikki kusetusyritykset ja onnistumiset vain aikaansaavat vastareaktion, jolla on pakko sanoa, etta jos nyt talle linjalle lahdetaan niin kylla minakin pystyn. Tottahan toki on ymmarrettavaa ja osin soveliastakin ottaa pienta lisaa lankkareilta, mutta mielestani sen tulee tapahtua sitten aivan avoimesti ja niin, ettei yriteta vaittaa, etta ei tassa mitaan - samaa taksaa kuin muiltakin mina penaan. Tulee sellainen kusetettu fiilis, vaikka tietaa tasan, etta nyt ei muuten tama poika/tytto maksa oikeaa hintaa. Hyvaksikaytetty olo - jos aarimmilleen viedaan. Ja sellaista vastaan tanaan onnistuimme taistelemaan. Edelleen paras ase on tietysti nauraa ja lievemmissa tapauksissa hymyilla leveasti, kun maksu jostain asiasta on jotain hulppeaa verrattuna paikallisiin ja lahtea kavelemaan. Eihan se hinta siita intialaisen tasolle putoa, mutta kolmessa neljasta tapauksesta lahes puolittuu. Sosialistin silmin hommassa on jarkea - Robin-Hoodin tyyliin otetaan niilta joilla on niille joilla ei ole - ja nainhan se tuleekin olla. Silti se, etta esitetaan, etta hinnat ovat samat kaikille sotii kaikkia jarjen ja ihmisen oman jarjenkayton lakeja vastaan. Sellaista - ja siina se. Sanotaan nyt viela, etta olihan se kaveri sitten lopulta aika aimana, kun mittari olikin mennyt 'epakuntoon' ja naytti paateasemalla viisinkertaisen hinnan sijaan suht oikeanlaista tulosta. No sen verran sai hankin viela bonusta, etta kun oli tointunut yllatyksestaan kaivoi legendaarisen Kolkatasta meille kaikille jo tutun hinnan paivityskartan esille, ja sai pienen kymmenen rupian lisan nokkeluudestaan. Lopulta kaikki olivat tyytyvaisia, joskin osa ehka hieman allistyneina.

Secunderabadin asemalla karu totuus valkeni joukkiollemme jalleen kerran. Ei lahde juna talta asemalta enaa - vaan kolmannelta Hyderabadin Kacheguda-nimiselta kompleksilta. Hermot riekaleina ja intialaisten juna-asematyontekijoiden ammattitaidottomuutta (joka ei ole ammattitaidottomuutta vaan vain ihan sita ihanaa ja samalla vihattavaa Intiaa itseaan) kiroten singahtelemaan jalleen riksan kyytiin. Busseja aikamme odoteltuamme ja kellojamme katsottuamme selvisi, etta aikaa oli taas aarimmaisen nihkeasti joten riksakuskien kanssa tappelemaan. Kacheguda loytyi ja me lopulta lippuja ostamaan. Lippuluukun virkailija ei ollut ilmeisesti ennen suomalaisia alimman luokan kansalaisia nahnyt, silla sen verran aimisteli kun halusimme passenger-junaan (jonkinlainen kirosana ilmeisesti yhdessa mail-junan kanssa) ja viela jonnekkin helvetin Guntakaliin. Kaupunki on kylla kieltamatta jotain jostain opaskirjojen pimealta puolelta - eli jalleen kerran aivan mainio paikka. Juna saapui, lahti ja kolasi kiskoja sitten sen yhdeksan tuntia. 360 kilometria kontattiin valilla sellaista etanan kyytia, etta juoksemalla ei olisi tarvinnut olla Paavo Nurmikaan, jotta ohi olisi voinut kiilata kevealla kaynnilla. Mutta kuten sanottua - oma oli valintamme (tassa tapauksessa ei kyllakaan puhtaasti oma - silla muita kyyteja ei tuntunut kaytannossa olevan) ja valintana aivan mallikas. Hakeuduimme jo luontevasti alimman luokan ylimmalle hattuhyllylle eli tavaran kuljetukseen varatuille karsinoille ja sielta piilossa tuhansilta katseilta potkottelimme autuaasti auringonlaskuun ja sen ohi kunnes kulku lopullisesti rauhoittui ja olimme siella missa meidan ei koskaan edes pitanyt olla. Huomenna sukkuloimme itsemme sitten asteen lahemmas tavoitetta Hospetiin, josta pikavuorot kiidattavat meidat epailematta pikaisesti Hampin kylaan. Jossa riippumatolle haetaan paikkaa ja elamalle ansaittua arvoa.

-K

'Do not go where the path may lead, go instead where there is no path and leave a trail.'

-Ralph Waldo Emerson