Ilman maaranpaata ei voi eksya

Viime paivat ovat vieneet tutkimusmatkailijan Kundapuraan ja naissa maastoissa heilutaan ennen ja vahan jalkeen uuden vuoden. Ei ammuta raketteja, ei valeta tinaa, eika ainakaan hilluta lumihangessa. Senkin sijaan heitetaan mennyt vuosi kuluneitten, kulutettujen vuosien kaatopaikalle - astellaan uusille tantereille pystyssapain ja koitetaan setvia mennyt 365 paivaa itsensa kanssa, jotta tultaisiin taas toimeen itsensa kanssa ne seuraavat yli kolmasosa tuhannesta paivasta. Jotain sen suuntaista siis.

Kundapura on taas niita mukavia pikkukaupunkeja, jotka tietysti missa tahansa muualla eivat olisi aivan niin pienia, mutta naissa ilmanaloissa oikein leppoisia - sopivankokoisia ja -nakoisia. Biitsia en ole saanut kiikaroitua loppumattomista yrityksista huolimatta juuri talta kylalta. Eilen lahdin sen sijaan paamarattomasti harhailemaan - ja harhailuni johdossa eksytin itseni kattotiilitehtaalle. Nainkin voi kayda. Mutta kylla se on jarjetonta luksusta kun saa talsia lopulta ilman suuntaa tai paamaaraa ja antaa itsensa luvan kanssa eksya jonnekkin korpeen ja vain hammastella tata kasittamatonta nuppineulan kokoista palloamme.

Ihmeellisia asioita loytaa, kun ei mitaan etsi. Kattotiilitehdas oli eilen sellainen.Tanaan oli eri aani kellossa silla pari paivaa sitten olin Kundapuraan tullessani katsellut kaihoisasti ohikiitavan bussini ikkunasta paikkaa kaunista. Sinne sitten tanaan etsin tieni - paikka Maravanthe - ranta tietysti. Ja sellaisena aika omintakeinen. Keskella kulkee national highway 17, toisella puolella ranta ja meri ja toisella puolen joki. Siina tien laidalla palmua ja hiekkaa molemmin puolin ja tuhat bussia pyyhaltaa kahtatuhatta minuutissa. Hamya - tuumin itselleni, mutta ihmeellisella tavalla kaunista. Tykkasin - ja olihan se tietysti pakko sukeltaa vetten vietavaksi vaikka muita uimataitoisia ei nayttanyt paikalle kertyneen. Siinapas taman paivan urotyot - kummia ei taalla paassa saada aikaiseksi - eika sen puoleen pidakaan. Keskitytaan olemassaolemisen harjoitteluun.

Ja sitten jotain pirun tarkeaa - leipa-asiaa: Intia on hyvinkin leipaisa paikka. Ruokapoydan perustarpeina kantty ei ole koskaan toissijaisessa asemassa, vaan keikkuu kulinaristin sydamissa heti riisikupin jalkeen kenties tarkeimpana ainesosana. Kanttyja sinansa piisaa, mutta annanpa pienen pikakattauksen petun jauhoiseen maailmaan. Leipien aiti ja jo jonkin aikaa kadoksissa ollut isapuoli on ehdottomasti Nan, jota sitten saa lukuisten variaatioiden kautta monessa mausteessa keitettyna. Yleisimmin homma kiskotaan kitusiin valkosipulilla, voilla tai potulla taytetyssa muodossa - usein myos ilman mitaan turhaa huttua - sellaisenaan. Epailyttavasti rieskaksi naamioitunut Nan on siis leipain aatelia, maultaan edelleen jokseenkin rieskaisaa ja lamminta. Varsinaisiin perinteisiin kuuluen (ja perinteitahan et taalla muuten mene loukkaamaan) Nan paistatellaan Tandoori uunin poltteessa, mutta kunhan kukaan ei perinnepoliisille kerro niin emme valita, missa paistavat, kunhan paistavat. Paratha on sinansa lahella Nania, myos sita irtoaa liiankin useilla variaatioilla mainitsemisen kannalta. Nan-leipaan verrattuna astetta tummempi kantty, mutta tamakin vaihtelee yhta suuresti paivasta, tekijasta ja hanen mielenlaadustaan riippuen. Puri (joka myos paikkana kuulostaa ainakin itselleni kovin tutulle) on sitten joukon koomikko, hassunnakoinen superrasvainen plajays, joka pumpataan tayteen ilmaa - ja joka talla harhaanjohtavuudellaan antaa itsestaan suuretkin luulot. Purilta lyodaan yleensa ilmat pihalle varsin pian kohtaamisen myota - ja rasvat imeskellaan autuaasti suonia tukkimaan. Aamupalaleipien aatelia ovat Dosat - kooltaan hillittomat lapyskat, jotka eivat yritakkaan mahtua ruokalautaselle, vaan uivat pitkin poytaa ja lattiaa kierteille kaarittyna. Myos Dosat ammutaan tayteen tavaraa - yleensa masalakastiketta ja potunkuoria (hyvassa maihassa myos pottua itseaan). Sitten edetaan leipahierarkian alimmalle tasolle Chapatiin. Chapati ei ole meksikolaisen vapaustaistelijan laheista sukua laheisesta nimestaan huolimatta, vaan tummempi, muttei erityisemmin maistuva tapaus. Ja onhan meilla viela Papad, joka kaantyy lahimmas meidan nakkileipaan, mutta on aika kaukana siita kuitenkin. Ohutta ja vaaleaa, rapeaa ja jokseenkin tulista. Tama nyt tallaisena hetken paahanpistona elaman tarkeista asioista.

Asumuksen virkaa toimittaa tata nykya siistimmanpuoleinen mutta silti budjetissa pyoriva hotelli, jollaisia en aavistellut Intiassa oikeastaan olemassaolevankaan. Taas olin vaarassa. Kaapeli tykittaa katsottavia kanavia tusinan verran ja loput ovatkin sitten sellaista Bollywoodia etta siina ei viela talla parin kuukauden Intian perehdyttamisjaksolla ole minkaanlaisia selviytymismahdollisuuksia. Kamppa on sellainen postimerkin kokoinen, mutta hommat toimii, vessa hammentavan siisti. Sanoisin jopa etta vetaa asteen verran kliiniseksi, mika heiluu sitten siina kestokyvyn rajoilla. Aamulla nayttaa kolahtavan postikin laatikosta - eli aamun lehti oven raosta ... hindin kielella.

-K

"Maybe that's what life is...a wink of the eye and winking stars."

-Jack Kerouac