Tarinat jatkuvat

Paikan nimi Hyderabad armon vuonna 2008. Lukuisten uskontojen keskittyma ja kulttuurien sekamelska avautui meille tanaan Andhra Pradeshin paakaupungin 7 miljoonan ihmisen vastaanotolla. Lahes kaikki tuntuivat myos olleen kaduilla juuri hetkella, jolla me astuimme Intian neljanneksi suurimpaan kaupunkiin. Taattua Intiaa!

Heratyskellot piristivat joukkiomme jalkeille kuuden tietamilla. Ja tama tietona niille, jotka viela epailevat etteiko reissaaminen olisi taysipaivaista tyota. Lahes. Junamatka oli melkein sen normaalinoloinen mita nyt aina tapahtuu kun intialaisessa junassa ollaan. Jossain vaiheessa nousi kovaksi onneksemme kyytiin (aivan oikein arvattu - II class seatingiin) kaveri joka alkoi rasittamaan tunti tunnilta yha raskaammin. No - alkuun parikymppinen insinooriopiskelija oli oikein mukava, kyseli perus-intialaiseen tapaan kaikki mahdolliset kysymykset ja puolet mahdottomista. Kun kaikki alkoi olla kyselty ja mina kaikkeen vastannut alettiin kyselemaan samoja kysymyksia uudestaan. Samoihin kysymyksiin vastailultani aloin hamuilemaan kohteliaasti mutta jamakasti tuoretta Jules Verneani. Kirjan aukaisu lienee se kohteliain tapa sanoa suutaan aukaisematta ja insinooriopiskelijan tunteita loukkaamatta, etta nyt piisaa - turvat tukkoon. Mutta kaverihan siita vain innostui - mita siina kaksi sanaa ehdin kirjaani tavata kun alkoi jo uutta vanhaa kysyttavaa muistumaan mieleen. Hermot eivat palaneet viela tassakaan vaiheessa vaan jatkoin rupattelua arviolta seuraavat nelja tuntia taukoamatta. Tama ylitti jo tahan mennessa koetut junakeskustelut. Ja elkaamme ymmartako vaarin - pidan keskusteluista paikallisten kanssa, missapa ei paremmin ymmartaisi meidan kaikkien samankaltaisuuksista ja eriskummallisuuksista, jotka elamiamme rikastuttaa. Silti sanottava, etta joskus olisi kiva olla ihan hiljaa, vaikka tallaisia elavia nahtavyyksia olemmekin.

Hyderabadin juna-asema (itseasiassa Secunderabadin sellainen - kyse kaksoiskaupungista, jonka elavaisempi asema sattuu valitettavasti elamaan sekundan tuolla puolen) vilkkui jo silmissamme ja aavistelimme olevamme pelastetut ... mita emme olleet. Tarina jatkui kaverin heittaytyessa yliavuliaaksi luvatessaan opastella meidat oikeaan bussiin, jolla Abidsin alueelle olisimme kykenevaisia kulkeutumaan. Eihan se tietenkaan riittanyt - vaan pakkauduimme kaikki samaan bussiin, jonka jalkeen samaan riksaan, jonka paalle kaveri viela kutsui itse itsensa guesthouse/hotellimme huoneeseen. Missa vaiheessa naytimme ovea, mika ei sekaan viela tahtonut riittaa. Totesimme, etta nyt pitaa levata - sori ja kiitos avusta. Tuntui ukkeli jaavan viela oven karmeihinkin kiinni, kun saimme lukot lopulta sappiin. Ja kaiken taman hoidimme mahdollisimman ystavallisesti, mutta kun liika vain on liikaa. En sitten tieda mitka oli teekkarilla mielessa, mutta kovasti kavi rasittavaksi tama tapaus. Jotenkin tulevat yksityisyyden ja oikeastaan sen puuttumisen rajat vastaan ja kun ei hienovaraisilla vinkeilla ymmarra niin jaako siina sitten vaihtoehtoja. Talla kertaa ei jaanyt. Harmittaahan tuo jo nyt, etta meiningit heittaytyvat helposti vainoharhaisuuden harmaalle puolelle ja ei kohta halua puhua kenellekkaan, kun ei tieda mita kullakin on mielessa. Eihan se nyt aivan nain mene, silla edelleen suurimmalla osalla juttelemaan tulevista on vilpittomat vellit ja keitot padassa, mutta etta jokseenkin vieraassa ymparistossa sita tuppaa olemaan varovainen hyvinkin kummallisissa kohdissa. Tanaan oli varovaisuus paikallaan, vaikka mista sita tietaa, vaikka juippi oli oikeasti vain pirun kiinnostunut meista ja kulttuuristamme ja jos nain oli on se tietysti saali jos jouduimme heittaytymaan tylyiksi. Noh - onneksi vanhemmat ihmiset ja lapsoset ovat viela edelleen listallamme niita joiden vilpittomyytta ja aitoa kiinnostusta uskomme taysin aidoksi. Samalla tavallahan tuo siis toimii toisinkinpain - kylla minuakin kiinnostaa mita viljalajiketta Intiassa eniten viljellaan - ja tama ilman sita ironiaa joka siihen ehka muuten kuuluisi. Ainakin lahes.

Vijayawadasta viela muutaman sanan verran. Kaupunkihan oli oikein sympaattinen tuttavuus. Ja jotenkin kaikilla kaupungeilla tai ainakin kaupunginosilla joihin me olemme eksyneet, tuntuu olevan oma luonteensa ja erityispiirteensa. Taman hetken Hyderabad pursuaa huonekaluja myyvaa putiikkia - etupaassa viela toimistotavaraa. Intian edelleen elavaisessa ja hurmiollisessa it-buumissa on nahtavasti kysyntaa pyorilla oleviin toimistotuoleihin ja Hyderabadhan on yhdenlainen it-bisneksen jattilainen Bangaloren ohessa. Vijayawadan erityisluonne naytti peilaantuvan lajana vieriviereen pakattuja kirjakauppoja. Kaytettya tai 'uutena'-myytavaa kirjaa pursusi huoletta joka nurkasta - kaikille ei edes riittanyt katotettua tilaa, joten suurin osa myi mustaa valkoisella jossain riksakuskien jatkuvan yliajouhan alla. Notkuvat kirjakasat, joista oli luonnollisesti lahes mahdotonta loytaa mitaan mahtoivat lisanneen myos meidan kasvanutta kiinnostusta Vijayawadaa kohtaan. Autoriksakuskit sailyvat yhta rasittavina kuitenkin Vijayawadassakin. Sen sijaan polkupyorariksan kyytiin lahden ilolla ja suosittelen tyydytyksella kaikille asiasta younensa menettaneille. Ekologinen malli, jota kelpaa suosia - halpa seka huomattavasti vahemman agressiivinen lahestymistapa asioihin. Ei tarvinne mainita, etta olemme taas polttaneet hiat noin 370 kertaa autoriksakuskien kanssa ja tasta eteenpain etenemme pinnallisin konstein polkupyorariksan vetovoimalla jos emme kavella enaa pysty.

Pyorariksan valjastimme myos Vijayawadassa kun eilen eksyimme nahtavyyksien syntiseen maailmaan ja loysimme tiemme kaupungin laitamilla kukkuloille nousseeseen hindutemppeliin. Kanaka Durgan eli Vijayawadan kaupungin oman suojelujumalattaren kunniaksi rakenneltu temppeli oli kokemus taas siita hamyimmasta paasta. Kuten olenkin jo maininnut elamme mustakaapuisten pyhiinvaeltajaukkojen pyhiinvaeltavassa ajassa ja paikassa ja tama toden totta nakyi myos temppelin vakitungoksessa. Pyhaa asiaa oltiin menossa tapaamaan - uhrilahjoja ostettiin ja kaikki oli kuten niin monesti niin kivasti rahaisaa henkisyytta. Hindulaisuudessa jo muuan Buddhaa reilut muutama vuosituhat sitten raivostuttanut jako kasteihin ja siina samalla uskontoonsa varallisten ja ei-varallisten leireihin raivostuttaa myos reilut pari vuosituhatta myohemmin sen verran itseani, etta jatin uhrilahjat ostamatta ja brahmaneille rahani jakamatta. Eipa tarvitse kysella kummalle puolelle Kalle sosialisti itsensa samaistaa -buddhalaiseen vai hindulaiseen leiriin. Jep - harras meininki siina taas vahan rapisi kun joka nurkalta pukattiin korua ja rihkamaa, kitschia pahimmasta paasta pyhassa vanavedessa. Mutta tallaiseen on tultu ja toisaalta tuon historiansa valossa ollaan oltu jo aika paivat. Hauskinta lieni jono portaikkoon, joka temppeliin vei. Vaihtoehtoina oli kolme eri maksuluokkaa. 25 rupiaa oli lyhin tie, 5 rupiaa seuraava ja ilmainen vaihtoehto pisin tie jumalan luo. Ei siina tarvinnut kauaa taas miettia, etta maksanko mina jumalasta ja minkahanlainen se jumala mahtaa olla, jonka luokse paasee rahalla ja muuten mikali selviaa labyrintteja pitkin perille. Labyrinteissa oli oikein hauskaa. En epaile hindujen uskontoa, siinahan on kaikki uskonnot ja jumalat yhdistavana uskontona aivan mahtavia piirteitakin, mutta kylla tama rahan kanssa vehtailu uskon asialla on jo sairaus sinansa. Pitaydyn syysta buddhalaisuudessa.

-K

'Civilization is the limitless multiplication of unnecessary necessities.'

-Mark Twain