Erakoitumisen hetki ja mita sen jalkeen

Varkalan jalkeen olikin sitten luonnollinen tosin Intian kartalla millimetrinen siirtyma pohjoista kohti. Kochiinhan tiet vievat ja tein ratkaisut, joiden muodostamilla reiteilla paadyin viela kerran syleilemaan rantahietikkoja, juomaan suolaisia vesia ja kummastelemaan auringonlaskuja. Matkaan siis.

Varkalan rannoilta revin itseni junaan kohti Ernakulamia. Kaupunki on yksi osa kokonaisuutta, jota Kochiksi kutsutaan. Muut osat ovat sitten hajanaisesti siella taalla ja vastaavat kutsuihuutoihin: Fort Kochi, Willington Island, Vypeen Island. Onhan siella seassa pari muutakin saaren poikasta, mutta tassa lyhykaisesti keskeisimmat. Pienen takaumankin varjolla on sanottava, etta Varkalan sahkottomat illat tulivat sitten tarinankertojaa vastaan myos toisena yona. Tarkemman tutkiskelun myota selvisi, etta sehan on kyse jonkinlaisesta saastotoimesta, jonka myota joka ilta kahdeksasta puoli yhdeksan uutisiin asti kyla pimenee. Mikas siina - mallia voisi ottaa muutkin. Ja mina jotenkin taman aavisteltuani kahmaisin iltaan hamartyvaan lahtiessani taskulampun kaverikseni.

Kuuden aikaan kamat kantoon ja unihiekan sumentamin rein paassa kohti juna-asemaa. Matkaan tarttui Lontoossa vuodet toita painanut uusi joskin jo vanha-seelantilainen, jonka kanssa kiiruhdimme oikeita junia kalastelemaan. Ensimmaiseen eivat lippuja myyneet, mika sinansa meista molemmista kuulosti kasittamattomalta Intian osalta. Juna kuulemma taynna, vaikka enpa viela moista junaa ole elaissani Intiassa nahnytkaan. Aina mahtuu ankeajia ja sitten vain koitetaan pita hengitystiet auki. Mietittiin seelantilaisen kanssa, etta ei vetele tallainen peli ja vaikka seuraava juna oli tuleman vartin pasta - paatettiin sannata tahan 'tayteen' junaan. Ja se mitaan taynna ollut - kyse vain oli sen verran kovan tason express-junasta, etta eihan sielta sita kamaista kansan kakkosluokkaa loytynyt, vaan istumapaikkoja ainoastaan. Sitten loppumatkan kolme-nelja tuntia valteltiin konduktoorin julmaa katsetta piilottelemalla itseamme ties missa, ravaamalla 'muka-eksyneina' edes takaisin kaytavia ja hyppaamalla aina pysakeiden kohdalla ulos vaunusta. Sitten vain liikkuvaan maaliin, kunhan juna oli vauhdissa ja eihan se lipun tarkastelija meita koskaan kiinni saanut, joten onnittelimme toisiamme, itseamme ja muutamaa muuta rikostoveria.

Kochissa olin sitten vaihtoehtoisten kysymysten edessa, jotka visaisuudestaan huolimatta ratkaisin napparasti oikean kaden kaanteessa. Tiesin Fort Kochin ylivoimaisuuden hienoudessaan, mutta paatin siis silti rantautua viela kerran - tietaen etta Delhiin pain vievat kiskot eivat montaa rantaa enaa nae. Niinpa Vypeen saarta kohti, jonka etaisimmasta karjesta loytyi se etaisin ranta vahaan aikaan. Hieno paikka, jota Cherai biitsiksi kutsutaan, vaikka olikin se kaikkein vaarin aika rannalla kayskentelyyn eli viikonlopun pirulainen, jolloin jokaikinen rannan kaltainenkin kuvatus tayttyy intialaisista riemumielisista miehista, naisista, lapsista, jopa mahdollisista lemmikeista. Oma majapaikkani sentaan sijaitsi kaiken tyhjyyden keskella - eli mukavasti etaalla kaikista rauhattomuuden lahteista. Vedet oli muuten lampimimmat koskaan kokemani sitten Indonesian Nias saaren. Niinpa onnistui minulta viela pieni erakoituminen ennenkuin sosiaalisoidun tayteen mittaani rakkaan reissutoverini ja seikkailija sekoilija Anskun kanssa Delhin ruuhkaisilla, polyisilla, kylmilla ja kummilla kaduilla. Pari paivaa meni lahes ilman mitaan kontakteja kehenkaan tai mihinkaan sita rantahiekkaa lukuunottamatta. Vaikka alkuun en paikasta liiemmin pitanytkaan, olin sen ensimmaisen ja lahes aina vaaraksi osoittautuvan vaikutelman mukaisesti vaarassa ja aloin pitamaan rannasta ja asuttamastani kioskinpitajan takahuoneesta erittain suurella lammolla. Beach Hut oli lahes ainoita halpoja ja vaatimattomia majapaikkoja. Valitsin kahdesta valittaavsta huoneesta sen viela vaatimattomamman, joka kaytannossa osoittautui tosiaan etupihalla siintaneen kioskin takahuoneeksi, jossa kaverinani huristeli jattilaismainen lahes huoneeni kokoinen punainen paholainen - jaakaappi. Mutta paikka osoittautui mielettoman rauhalliseksi paikaksi, seesteisyyden kehdoksi, jossa pari paivaa, kirjaa ja uintivuoroa meni helposti tehtyjen ja nahtyjen listalle. Mitaan ei tapahtunut ja juuri sita salaa kaipailinkin.

Nyt on sitten palauduttu mantereelle, jos Kochin kylaa sellaiseksi voi sanella. Taalla on kolonialistin muistoja ja sankarillisesti sekoittunut kaikenlainen kulttuuri, joten kosmopoliitti historia ja osin nykyisyyskin kohtaavat, paiskaavat katta ja jatkavat varovaisesti matkaa. Kochista loytyy se Vasco da Gaman asuttama mokki, juutalaisten kaupunginosa, Pizza Hutteja ja Makkareita Ernakulamin puolella ja hollantilaisten rakentamia kirkkoja. Kaikkea ja kaikkia ja paljon muuta mika ei blogiin mahdu eika tarvitsekaan. Tassa nama - kuvia loytyy nyt Tamil Nadusta ja Keralasta - valitettavasti Sri Lankan kortti on jossain jumissa eli sielta ei juuri nyt valaytella mitaan - toivottavasti joskus sentaan taas. Huomenna sitten kiskon itseni maratonimatkalle Delhin pakkasia pain. Tervemenoa ja tuloa! Pohjola odottaa!

-K

'Historians are like deaf people who go on answering questions that no one has asked them.'

- Leo Tolstoi