Koitellen Delhiin ja paremmassa maailmassa - toivoen - ehka uskoenkin

Delhiin saapumisen ja Kathmandusta lahtemisen valiin mahtui rajalle paasyn yritysta, rajanylitysta, pakollista yopymista kaatopaikkaisessa Raxaulissa ja naannyttavahko 24 tunnin pikataival kiskoilla ... viimeisen kerran. Kathmandusta lahdimme tietysti asenteella ei-tassa-nyt-millaan-turistibussilla-menna, joten nousimme aamupierun aikaan ja siirryimme bussiaseman tuntumaan vaijymaan kulkuneuvojen ajatusmaailmoja. Sieltahan se napattiin liikkuva kohde, joka lupaili meille rajakaupunki Birganjia lahennella pyhalla nepalilaisella valalla. Pessimistisena, vaikko ain oppineena raahustajana paatimme kuitenkin luottaa enemman omiin suunnistajan lahjoihin ja tempaisimme kartan ja kompassit kouraan, etta voisimme sitten oikein toditusaineiston siivin akista, kun meita vaarille sijoille vietaisiin. Ja vietiinhan toki - kummasti alkoi tuntua etta tiet veivat etelan sijaan lanteen, mika vaistomaisesti vaistottiin sangen kummaksi suuntavalinnaksi. Lieventavana asianhaarana kaytimme kylilla kuultua huhua, jonka uskomattomassa valossa myos etelaan menevat bussit tekevat hammentavan jopa salaperaisen poikkeman lanteen samalla noin viisinkertaistaen kuljettavan matkan. Seurue ei siis hammentynyt tilanteesta (ilmeisesti suora tie vain on liian makinen isohkolle bussiparalle) vaan lahdimme kipuamaan alas kukkuloilta hyvissa, mutta oikopoluttomissa fiiliksissa. Huolenaiheen valkoisen-harmaita karvoja alkoi mudostumaan hiuspehkoon kuitenkin ratkaisevasti vasta kun puolessa valissa tavaroitamme alettiin kippailemaan alas katolta. Ulkona riemua tutkittuani selvisi, etta tama bussi mihinkaan Raxauliin mene, etta nyt lahdette porukka toiseen bussiin (sentaan maksuhommista paastiin sopuun, emmeka maksaneet rupioita enaa jatkosta lainkaan). Ja niinhan siina mentiin - jokseenkin kusetettu olo paalla uutta bussikotia etsimaan. Viereinen hakkyra lahti kuitenkin kepeasti liikkeeseen ja yllatimme itsemme kahdeksan tunnin pikaiselta suht putkeenmenneelta pikataipaleelta ja loysimme itsemme tavaroineen Birganjista.

Raja oli tukkoinen ja se kaikista neljasta Nepalin ja Intian rajoista ruuhkaisin, jonka Nepalin puoleiselta osalta ei tahtonut loytya ketaan sopivaa haastavaan passin leimaamiseen kykenevaa. Vaiheessa jossa olimme siirtymassa kivaan omatoimisuuteen ja etsiskelimme leimasinta - saimme lopulta paajehun paikalle kivoja rupattelemaan. Intian ja Nepalin rajoista on sanottava, etta eipa mahda rennompia rajoja etsiskelemallakaan loytya. Tama nyt ainakin intialaisia ja nepalilaisia silmallapitaen. Porukka vaihtaa rajan puolta huolettomasti muutaman konekivaarin osoitellessa kulkuetta. Muuten ei mitaan tarkastelua, ei passin leimausta tai muuta joutavaa toimenpidetta. Porukka sisaan ja ulos keveasti juuri kenenkaan asiasta numeroa tekematta. Toista tietysti syyllis-lankkarilla, joka joutuu odottelemaan viranomaisten paikallesaapumista molemmilla puolilla ja saa siina ohessa sitten kuunnella kiinnostuneitten rajavartioiden innokasta ja lahinna vieraankuuloista keskustelua siita, etta onko se Sudan nyt sitten kiva maa asua? Mitas siihenkaan vastaat, kuin etta enpa tieda. Hetken ajan passia tarkemmin syynattya solttu toteaa, etta mikas helvetti se Suomi sitten on? Sudan oli kieltamatta aika hyva veto. Tahan mennessa on paassyt kuulemaan vain olevansa Sri Lankasta (luulisi intialaistenkin naapurinsa jotenkin tuntevan), Filippiineilta (olisinkin), Keniasta (Osho-sankarit vaittivat Nepalissa, jotka nyt ei muutenkaan mitaan kuunnelleet) ja sielta ainaisesta Englannista ... niin ja tietysti sielta mystiselta Bin-landilta (onko se sitten se Osaman maa vai ihan vain roskisvaltakunta vaikea sanoa, kertokaapas joku). Kyllahan se valilla vahan pelotta kun nailla ihmisille aseetkin annetaan, mutta viatonta hauskaahan se vain - eika etelaaasialaisesta edes juuri huvittavaa.

Lopulta rajavalvojien hammasteltya Anskun perheenaidin sijasta omistavaa opiskelija-statusta, epailyttavan vaihtelevasti muutuvaa kotimaatamme ja haastettua perinteiset intialaiset alemmuuskompleksiset 'miksi te vain viikon Intiassa olette - etteko pida maasta' -kysymykset paasimme sujauttamaan itsemme rajan levottomammalle puolelle tukkoiseen Raxauliin. Nepalilaisten kunniaksi muuten sanottava, etta ne vain naureskelee, etta eihan taalla mikaan toimi, mutta ei se mitaan - siina missa intialainen alistuu haukkumaan taysin maansa ja samalla loukkaantumaan, mikali maasta sanoo itse jotain kriittista. Intiaan kannattaa muuten ehdottomasti tulla hieman kokeilemaan maan konservatiivisuuden rajoja. Minakin tassa kuljeskelen kaduilla buddha-paita paalla, sikhikorut toisessa kadessa, Kali-temppelin hindunauhat toisessa ranteessa ja muslimipartani paalla ja aiheutan hammennysta lokeroivassa intialaismielessa yhauudelleen palaavan oikosulun tavoin. Hassua, miten maa joka itse kaikessa onnistuu valttamaan kaikkea lokerointia onnistuu niin teravasti silti lokeroimaan kaikki ihmisensa (ja haluaa jatkuvasti tehda saman myos kavijoilleen) johonkin uskontoon, kastiin tai sosiaaliseen luokkaan. Semmoista on Intia - jalleen ei aivan yksinkertaisesti selitettava, mika tassa maassa kieltamatta kovasti kiehtoo.

Raxaulin (lempinimellisesti ja kieltamatta koiramaisesti Raksun) poikkeudeksi intialaisena pikkukaupunkina taytyy sanoa, etta ruokaa kylalta emme ehtineet tehokkaankaan tutkimisen jalkeen loytamaan. Niinpa vetelimme nuudelisopat kiskasta ja kirosimme hotellihuoneessa kokkaustaitojamme kerrankin syyllistamalla ravintolan kokkien sijaan aidosti ja reippaasti itseamme. Aamun koitteessa sitten tien paalle - tiettavasti viimeisen kerran talla retkella kiskoille kirmaamaan. Ja minahan olin asiasta niin hullaantunut, etta paatin taas vaihteeksi kokeilla rajojani ja sukelsin alimman luokan puupenkeille. Aikainen lahtokohta takasi, etta paasin valmistautumaan koitokseen second-class-seatingin hattuhyllylla - suoristelin siis jalkani ja jain tarkkailukannalle. Ansku oli kokenut jarjen voiman ja jattaytynyt seikkailuhenkiselta tripilta intialaiseen paikallisuuteen ostamalla jo Darjeelingista ainoat jaljella tuolloin olleet paremman luokan liput - ja matkusteli pakastearkkuosastolla kalapuikkoisessa meiningissa AC 3- puolella. Sen verran kauniisti sattui, etta aivan viereisessa vaunussa elelimme, joten jos nyt ei huutamalla toiseen yhteytta saanut, niin tauoilla oli silti mahdollista kayda kaveria morjestamassa. Minahan pyorinkin sitten parikin kertaa vierailuilla lipuntarkastajaa valtellen Anskun osastolla, kunnes meininki kansan parissa muuttui sensuuntaiseksi, etta oli pakko linnoittautua ylahyllylle, mikali tahtoi paikkansa ja tilanteensa pysyvan edullisena ja tehtyjen suunnitelmien suuntaisina. Mikas siina - koska paikalta ei ollut poistuminen vietin reilut 24 tuntia aamuyhdeksasta seuraavan paivan aamukymmeneen kusematta - ja voinpa sanoa vaikka se ketaan kiinnostakkaan, etta olipa elamani pisin kukkien kastelu kun paasi junasta tana aamuna poistumaan. Kolme kertaa luulin jo loppuneenkin kunnes jostain (ilmeisesti kusisesta paasta) viela loytyi lisaa soodaa. Paikoiltaan ei kertakaikkiaan voinut lahtea yhtaan mihinkaan silla hattuhyllyn vaakataso-osastoa hamuili korostuskeinoin valehdellen tuhannet silmaparit. Illan mittaan sakkia alkoi tulla silla tunteella, etta minunkin petiini tamilitiikerijohtaja Prabahakarania pelottavasti muistuttava yksinhuoltajaisa sukelsi varpaitteni raikkaita tuoksuja tunnustelemaan. Koska muilla hattuhyllyilla porukkaa piisasi yleisesti noin viiden-kuuden ihmisen numeroissa - olimme isannan kanssa oikein hyvasti onnistuneet kaappaamaan petipaikan nainkin vahanumeroisissa joukoissa. Unta taisi silmassa kayda siina joukkopiereskelyjen lomassa, tosin pikaisesti ja hataisesti. Lopulta yo meni mainion sanataiteen parissa siina toinen toisiamme tiukasti mulkoillessamme.

Sitten paivan muihin uutisiin, joihin kuin takauman keinoin on pakko palata. Sri Lankan lahes kolmikymmenvuotinen peitsien kalistelu on paattynyt. Onnittelut sinneppain - eihan sodassa koskaan voittajia ole, mita nyt sitten tassa saattaa kuitenkin olla. Kunhan muistetaan eheyttaa hajanaiset rivit nyt saarella niin, etta tamilit otetaan reippaasti leikkeihin (politiikkaan ja paatoksiin) mukaan. Ratkaisevin vaihe epailematta se, miten sosialistit muistavat ottaa tamilivahemmiston huomioon nyt kun aariaines Prabhakaranin ja muitten ohella on tietysti ikavasti, mutta sodassa niin arkipaivaisesti kartalta pyyhkaisty. Vaikka mitenkaan ei yhdelle puolelle voi pelkastaan asettua ja haluaa ymmartaa myos tamilien halut itsemaaramiseen, on silti pakko itselleenkin muistuttaa, etta aivan kiva pikku hinduseurakuntalaiskerho ei talla kertaa ole kyseessa. Lapsia ja naisia on kaytetty rumalla tavalla sotakoneistossa - vaikka hehan sodassa aina eniten karsivat. Itsemurhapommittajat ja ihmiskilvet saattavat kuitenkin viimein olla mennytta aikamuotoa. Sen verran johtajakeskeinen liike on ollut, etta uskonpa rauhan tulleen vihdoin ainakin joksikin aikaa kyynelsaarelle. Jospa ne kyyneleet nyt sitten olisi kyynelehditty - toivon ja jotenkin kerrankin myos uskon, vaikka jotain muuta valilla pelkaankin.

-K


"Life was a funny thing that occurred on the way to the grave"
-Quentin Crisp