Kun Siva demonin tappoi ja sananen sosiaalihuollosta
Muutama paiva on vietetty vahvassa liikkeen tilassa. Ensi alkuun vieroitimme itsemme irti Diun tunnelmista. Suunta oli erehtymattomasti otettu kadonneen Atlantiksen menneille maille - Dwarkaan. Mutta parikin muutosta ehti ohjelmanumeroiksi ennen menneitten sivilisaatioiden muisteloa. Jo sinansa Diulta poispaasy olisi voinut olla helpompi, aamun vietimme oikean bussin etsimisen tai loytamisen sijasta Diun bussiaseman liiankin tuttavallisiksi heittaytyneita koiria vaistelemalla. Leikkisat veijarit hylattyamme suuntasimme Unaan, josta jollain konstilla oli tarkoitus siis hakeutua Dwarkaan. Edessa olettamukset kymmenen tunnin sympaattisesta pottupeltoilusta - eli ei muuta kuin tyomaalle. Dwarkaan ei nyt sitten suoralla yhteydella voinut tietenkaan saapua, joten arvoimme sopivalta kuulostavan valipysahdyksen nimeltaan Porbandar.
Kaupunki oli hiljaisuudellaan siunattu ja jotenkin eksytimme itsemme tinkaamaan ehka reissumme puhtaimman, kliinisimman ja napparimman hotellihuoneen vuokralaisiksi budjettiin sopivalla paaomalla. Eli toisin sanoen aloimme olla tassa vaiheessa tarvittavan sekavissa tiloissa, kuuden - seitseman tunnin bussittelu nyt ei ole ennenkaan mitenkaan vastenmieliselta tuntunut, mutta pakko myontaa etta etelaisen Gujaratin tiet eivat hillittomia intohimoja herata. Pikataipaleet vahintaan vuosikymmenten miinoittamista muistuttavia ja karryt, joissa kulkureita kuljetetaan jousitustensa puolesta traktoritasoa. Viimeiset pari paivaa ovat tiettavasti myos heikentaneet kuuloamme noin kolmenkymmenen vuoden edesta. Sen verran tehokkaasti gujaratilaiset katukiiturit kolistelevat kaikkia liikkuvia osiaan, etta ainakin vaikut rapsahtelevat komeasti korvista. Jotain kuuluu viela, mutta mita sanoitkaan? Kuinka? Nyt ei kuulu!!
Lopulta paasimme kepeaan yhteisymmarrykseen, etta katsastaisimme Gandhin syntymakaupungin majoitustarjonnan ja jaisimme kylille vaijymaan Dwarkan bussia seuraavan paivan voimin. Kun huone oli saatu lopulta valkattua - kylille Gandhia muistelemaan. Eteen iski sitten se kaikkein karjistynein intialainen kaupunki, johon olen toistaiseksi tormannyt. Edes muuan Mumbai ei tuntunut aivan tallaiselta - eli millaiselta? Koyhalta ja rikkaalta kaikissa aarimmaisyyden kaksissa muodoissa. Kun haimme jonkinlaista ruokapaikkaa kavivat yks kaks kimppuumme kadun lapset slummimajoitustensa lomasta. Kyllahan siina moni asia mielissa vilahteli, mutta helppoja valintoja ei tilanteen kunnialliseen selvittamiseen liiaksi ollut. Sanotaan lyhykaisesti vaikka etta tilanne raukesi ilman etta olisimme tulleet lasten ryostamiksi tai mukiloimiksi, mutta kaukana ei sekaan ollut. Sen verran yritan pasifisti olla, etta toiseen en vakivalloin koske, mutta joskus tuntuu, etta mitenkas siihen sitten vastaat kun paallekaydaan. Aivan nain vakavaksi homma ei mennyt, joten emme joutuneet mukiloimaan kasista tavaroita mukaansa tempovia lapsukaisia. Veijarit olivat kylla aivan varmasti nalkaisia ja koyhia, mutta kylla mina ainakin annan leivan kannikat ja rupian kolikot sille joka koskemattomuuden kultaisen saannon muistaa. Aarimmaisyyksissaan tietysti kaikki keinot ovat usein sallittuja - naille napistelijoille ei sitten kolikkoja tipahdellut, joten aika hyvan tovin saimme kuljeskella pieni lapsikatras kintereillamme. Jonkinlainen suunnitelma Intiaan tulevalla naiden asioiden varalta kannattaa olla, ja meidan politiikkamme on muotoutunut sellaiseksi, etta rahaa voi antaa, muttei lapsille (joka rohkaisisi vanhempia heittamaan naperot koulun penkilta kadun hierarkioita opettelemaan). Sen sijaan evaan jakoa olemme harjoittaneet kaikille osapuolille silloin kun sopivasti on sita murkinaa taskuista loytynyt.
Aarimmaisyyksia loytyi heti telttaslummimajoitusten lahistolta - Porbandarin akkirikkaat olivat rakentaneet nurkille omia pikku palatsejaan, vaikka asukkeja sinansa itse ei missaan nakynytkaan. Joka tapauksessa Gandhin kaupunki oli valitettavasti aarimmaisen jakautunut paikka - jollaisia totuuden nimissa olin luullut Intiasta loytyvan viela paljon enemmankin. Varmasti niita on - me olemme toistaiseksi tormanneet vain etupaassa aarimmaisyyksiin molemmista paista pelkastaan. Emme niinkaan nain yhtakkisiin vaihteluihin saman kaupungin samoilla hehtaareilla ja niin lahekkain. Tallaista seka tallaistakin se Intia on - se oli toki jo tuttua ennalta.
Tanaan morkkisten iskiessa jaoimme aamusella Porbandarin asemalla sitten reippaammin niita banaaneja ja kolikoita. Ei naita asioita mitenkaan yksittaisten ihmisten harteille voi heittaa, mutta yritetaan nyt edes jotain. Se, ettei valtiot tee mitaan, vaan suunta taalla niinkuin Suomessakin on se, etta armonpaloja odotellaan pudoteltavan enemman yksityittaisten ihmisten kuin toimivan sosiaalihuollon toimesta, on pahinta herjausta maailmassa. Mutta nain vain nayttaa elo kovan valuutan aikoina olevan. Taas voitaisiin miettia - mita voitaisiinkaan tehda ja miten vahalla lopulta, etta meilla kaikilla olisi edes jotain ja se ihmisarvo edelleen siella takataskussa muutakin kuin muistona paremmista ajoista.
Sitten paivan muihin uutisiin. Eli jatkoimme matkaa Dwarkaan, nurkille joilla on menneina aikoina sijainnut kadonneita korkeakulttuureita, mutta tietysti lansimaalainen media ei kykene hyvaksymaan tutkimusten tuloksia. Kuten sanottua kadonnut Atlantishan se siella meren pohjissa killuu - se nyt ei vain sijaitse lannessa tai edes Atlantiksen pohjissa, mika on nayttanyt olleen lahes mahdoton hyvaksyttava lansimaiselle medialle. Hindujen super-pyhaan kaupunkiin - Dwarkaan siis. Perilla odotti odotettua pienempi kylanen, jota voisi jopa varovaisesti luonnehtia miellyttavaksi, temppeleita joka puolin ja kadutkin rauhallisempia kuin keskivertoisessa intialaisessa pitajassa. Silti paivan ohjelmanumerona oli pistaytya laheisella Betin saarella. Minkaanlaisia tarkkoja tietoja paikasta ei ollut, mutta mikas estaa asiaan perehtymisen. Ensin bussilla Okhaan ja sielta lautta alle ja saarelle, jossa Siva demonin tappoi. Bet osoitti olevansa isompi ja hymyyn taipuvaisempi kuin olin osannut odottaa - mutta yllatyshan oli vain iloinen. Lapsoset ja aikuisetkin paremmissa voimissa ja naurua ja hymyja pitkin kylan kapeita kujia. Saaren paasta loysimme moskeijan ja rannan joita tarkastelimme lopun paivaa autuaat. Niita aarimmaisia eroja ei talta saarelta onneksi loytynyt. Naytti silta, etta kaikki olivat kutakuinkin samanlaisessa tilanteessa. Eivat varmasti Intian rikkaimpia, mutta jotenkin toimeentulevia, vaikka kapeiden kujien talot eivat niita palatseja olleetkaan. Se oli sitten viime paivien surullisten kokemusten jalkeen se hieno uutinen.
-K
'What does it all mean?'
- Pete Walli