Tänään lauantaina oli vuorossa toinen orientaatiopäivä. Olin sopinut perjantaina paikallisen vapaaehtoisen, Georgen, kanssa lähtevämme kymmeneltä. George oli yllättävän ajoissa, sillä muut vapaaehtoiset kertoivat "afrikkalaisesta tunnista" eli sovittuun aikaan saa lisätä ainakin tunnin. Menimme Kampalaan matatulla ja jäimme pois uuden taksiparkin luona. Ihmisiä oli valtavasti ja valkoisena sain melko paljon katseita. Seurasin Georgea kuin hai laivaa puikkelehtiessamme ihmisten ja autojen läpi. Olin antanut osan rahoistani Georgelle turvallisuussyistä, koska paikallisena hän ei herätä niin paljoa huomiota kuin minä. Menimme erään rakennuksen välitasanteelle, josta sain otettua muutaman kuvan. George sanoi minulle paikat, missä voin turvallisesti ottaa kuvia. Siitä syystä kuvia ei ole kovin paljoa, koska kadulla ei voi kulkea kamera kädessä.

George kertoi minulle myös muutamista turvallisuusasioista. Siitä jatkoimme matkaa kohti Kampalan keskustaa ja etsimme automaatin. En saanut kuitenkaan nostettua rahaa kahdesta ensimmäisestä automaatista. Kolmannesta automaatista sain viimein rahaa, mutta en niin isoa summaa kuin olisin halunnut. George kertoi, että automaateissa voi olla tietty nostoraja, koska tähän aikaan vuodesta maksetaan lukukausimaksut ja paljon kortteja varastetaan. Sain kuitenkin tarpeeksi rahaa nettitikun ostoon, jonka ostaminen oli huomattavasti monimutkaisempaa kuin Suomessa. Kahdella tiskillä asioinnin ja valokuvan jälkeen sain kuitenkin tikun. Kävimme myös postitoimistossa, jossa selvisi, että postimerkit voi ostaa vain sieltä ja kortit tulee lähettää saman tien. En kuitenkaan vielä lähettänyt mitään. Kaduilla myytiin paljon vaatteita ja kiinnitin huomiotani mallinukkejen muotoihin - kaikilla oli erittäin leveä lantio ja pyöreä takamus. Ei siis mitään langan laihoja mallinukkeja kuten muissa länsimaissa. Myynnissä oli myös alusvaatteita, joissa oli takamuksen kohdalla reilusti täytettä. Seuraavaksi menimme matatulla Ugandan museoon.

Siellä kuvaaminen oli kielletty, mutta sain ulkopuolelta muutaman kuvan. Museossa kerrottiin Ugandan historiasta, elinkeinoista ja eläimistä. Kuumuus oli vienyt voimat, joten en jaksanut kovin hyvin perehtyä museon antiin. Samaan aikaan siellä oli jokin kouluryhmä ja lapset juoksivat huutaen muzungua. Muzungu tarkoittaa valkoihoista, mutta se ei ole tarkoitettu loukkaavasti. Museon jälkeen otimme bodabodan, koska matatu oli Georgen mielestä liian kuuma sillä hetkellä. Menimme vielä yhdelle automaatille, josta sain vähän lisää rahaa, ja sen jälkeen lähdimme takaisin Nansanaan.

Kävimme lounaalla paikallisessa ravintolassa, missä söin riisiä, matookea eli banaania, joka ei ole yhtä makea mitä Suomessa myydään ja kalaa. Ruoka oli oikein hyvää. George varoitteli, että alkuun paikallinen ruoka saattaa sekoittaa mahan, mutta ainakaan vielä ei ole ollut mitään ongelmia. Juteltuamme vapaaehtoistyöstä selvisi, että George tiesi projektin, johon minun alun perin oli tarkoitus mennä. Hän oli ihmeissään miksi en voinut mennä sinne, koska kyseinen orpokoti todella tarvitsisi apua. Hän oli ollut siellä kahdella työleirillä auttamassa rakennustöissä. Hän kertoi orpokodin surkeasta tilanteesta ja lupasi viedä minut käymään siellä. Hän sanoi, että olisi parempi, etten puhuisi toimiston kanssa tästä retkestä, koska jostain syystä toimisto ei halua enää vapaaehtoisia kyseiseen projektiin. Olin kuulemma toinen vapaaehtoinen, joka oli hakenut kyseiseen projektiin, mutta ei ollut päässyt. UPA:n edellinen toiminnanjohtaja oli järjestänyt vapaaehtoisia tähän projektiin, mutta hänen kuoltuaan viime syksynä vapaaehtoisia ei ollut enää lähetetty kyseiseen projektiin. Tarina oli todella surullista kuultavaa. Tällaisia tilanteita tulee varmasti lisää, mutta haluan kuitenkin omin silmin nähdä tilanteen. Keskustelu jatkui kuitenkin kevyempiin aiheisiin ja kävelimme takaisin guesthouselle.

Illalla sain netin toimimaan ja eka skype puhelukin sujui hyvin. Ääni kuului selvästi, vaikka puhelu katkesi muutamaan otteeseen. Kukaan ei varmasti arvaa kenen kanssa soittelin!? :D Kävin yhden saksalaisen tytön kanssa ostamassa iltapalaksi Rolexin, joka on paikallinen ruoka ei siis kello. Siinä letun sisään on kääritty munakas ja jotain kasviksia myös mukana. Oli oikein hyvää, mutta en millään jaksanut syödä kaikkea. Suihku ei sitten illalla enää toiminutkaan, kun säiliöstä oli loppunut vesi, mutta käytävässä olevasta saavista sain kuitenkin tarpeeksi vettä peseytymiseen. Suurin osa vapaaehtoisista oli lähdössä Kampalaan juhlimaan erään itävaltalaisen tytön viimeistä viikonloppua, joten lähdin mukaan. Otimme taksin Kampalaan, joka vei meidät perille asti. Kyseinen paikka oli ravintola, baari sekä yökerho ja siellä oli yllättävän paljon muita valkoisia. (Johtuen ilmeisesti siitä, että paikka oli muita baareja kalliimpi) Tapasin myös muita vapaaehtoisia, jotka eivät majoitu guesthousessa. Ilta oli oikein hauska, ja suurin osa tiloista oli ulkona, niin ei ollut myöskään liian kuuma. Uima-allas oli silti oikein houkuttelevan näköinen. ;) Sain muutamia ihmetteleviä kommentteja muilta vapaaehtoisilta juodessani kokista - suomalaiset ovat kuulemma kaikki alkoholisteja. Ehkä ihan hyvä, että yritän muuttaa tätä mielikuvaa. Lähdin yhden saksalaisen tytön kanssa muita aikaisemmin bobabodalla takaisin Nansanaan, koska hänellä oli vatsa sekaisin. Oli ihana päästä nukkumaan pitkän päivän jälkeen.

Olen vielä melko pyörällä päästäni kaikesta. Totaalisesti erilainen ympäristö ja uudet kuviot vievät varmasti aikansa, että pääsen sinuiksi afrikkalaiseen elämän tyyliin. Ihmiset ovat kuitenkin ihanan ystävällisiä ja auttavaisia. Porukka guesthousessa on myös oikein mukava, joskin melko paljon kuulee saksaa. Tähän asti kuitenkin kaikki ovat puhuneet englantia ja se on myös Ugandan virallinen kieli. Todennäköisesti jäänteenä siirtomaa ajoista, kun Britannia oli Ugandan siirtomaaisäntä. Samaa perua on myös vasemman puoleinen liikenne. Vaikkakin olen vielä melko hämmentynyt, olen silti tyytyväinen, että olen täällä. :)