Lauantaina nukuimme pitkään, edellisyönä nukkumaan meno venähtikin puoli viiteen saakka. Meidän Mosambik-kaverit joutuivat yöpymään pomppiksessa, koska Cathmarissa ei jostain kumman syystä ollut tilaa. Yleensä täällä ei asu juurikaan muita, kuin me, mutta tietenkin juuri tänä viikonloppuna olikin talo täynnä. Poikien mosambik-liittymät eivät tietenkään toimineet Swazimaassa, joten emme voineet soittaa ja kertoa, miten pomppiksesta pääsee tänne. Ilmeisesti joku oli kuitenkin suunnistusohjeet kertonut, koska päivällä he tänne ilmaantuivat. Osa porukasta otti taksin ja suuntasi kauppaan. Meillä on jo pitkään ollut suunnitelmissa grillata Cathmarissa, tarvikkeetkin oli ostettu kauan aikaa sitten. Grillaus on aina kaatunut aika- tai sääongelmiin. Nyt oli viimeinen tilaisuus ja grillimestaritkin olivat paikalla. Loppupäivä menikin siihen, että valmistimme ihan parhaan ateria, pihviä, salaattia, ananasta, kanaa ja muuta herkkua. Ruoka oli ihan täydellistä.

Taksilla ajelu kauppaan ja takaisin kuulostaa aika ylellisyydeltä ja välillä taksin jokaviikkoinen käyttäminen tuntuukin aivan typerältä valkoisen ihmisen pröystäilyltä. Mutta edestakainen -matka keskustaan ja takaisin maksaa 70-80 randia eli reilu 5€. Se jaettuna useammalle henkilölle tekee noin euron ja samalla tuemme Swazimaalaisten ihmisten työllisyyttä. Näin sitä yrittää selittää itselleen tällaisten ylellisten palveluiden käyttöä. Välillä on hassua, kun ihmiset ajattelevat meidän olevan automaattisesti rikkaita, koska olemme valkoisia. Yritän selittää, että täällä meillä on suhteessa enemmän rahaa käytettävissä, kuin Suomessa. Kotona mulla ei todellakaan olisi varaa asua monta kuukautta hostellissa tai käydä ulkona syömässä näin usein. Ihmiset myös usein kysyvät, kuka reissuni täällä on rahoittanut, oletus yleensä on, että valtio ja vanhemmat. Opintotuki ja - laina ovat toki suurena apuna, mutta paikalliset eivät meinaa millään ymmärtää sitä, kun kerron tehneeni töitä koko opiskeluajan, jotta saan rahaa säästöön reissua varten. Se on vain asia, joka täällä ei ole tapana. Yleensä perheen/suvun työssäkäyvät ihmiset rahoittavat muidenkin elämisen ja opiskelun. Swazimaassa ei tunneta esimerkiksi työttömyyskorvausta lainkaan.

Muutenkin välillä saa hyvää kohtelua vain sen takia, että on valkoinen. Joku valkoinen on tehnyt täällä hyvää ja ihmiset olettavat kaikkien meidän olevan hyväntekijöitä. Yritän selittää ihmisille, että olen vain opiskelija ja oppimassa paikallisten tapoja ja elämää. Toki oppimista tapahtuu varmasti puolin ja toisin, mutta inhoan ajatusta siitä, että valkoiset tulevat tänne rahojensa kanssa ja kertovat paikallisille, mitä ja miten heidän tulee asiat hoitaa. Parhaaseen lopputulokseen pääsee, kun paikallista väestöä opetetaan ja koulutetaan keksimään itse ratkaisut asioihin, niin, että se lähtee heidän omasta halustaan muuttaa asioita. Esimerkkinä rural health motivator ohjelmaan oli joitakin vuosia sitten länsimaalaisten rahoituksella ja ideoinnilla ostettu moottoripyörä. Ajatuksena oli, että rhm-kouluttaja voisi kiertää tapaamassa RHM:ä moottoripyörällä ja liikkuminen onnistuisi vaikeakulkuisessa maastossa. Kokeilu otettiin käyttöön, mutta todettiin hyvin pian hyödyttömäksi. Kouluttajat ovat aina naisia ja Swazeissa naisen tulee aina käyttää hametta, etenkin kylissä. Moottoripyörä ja hame ei ole kauhean järkevä yhdistelmä. Toiseksi täällä näkee moottoripyöriä todella harvoin, kolmen kuukauden jälkeen olen nähnyt ehkä kaksi. Paikallisilla ei ole taitoa ajaa pyörillä saati korjata niitä. Pian pyörä jäi käyttämättömäksi ja taas oli tuhlattu rahoja täyteen järjettömyyteen kysymättä paikallisen väestön mielipidettä.

Toinen esimerkki on yhdeltä suomalaiselta ystävältäni, joka viime viikolla pääsi ison kansainvälisen kehitysyhteistyökumppanin konferenssiin mukaan. Kehitysapurahoilla oli maksettu loisteliaat ruokailut, hotellihuoneet yms kymmenille ihmisille. Konferenssin aiheena oli varhaisen vuorovaikutuksen tukeminen Swazimaassa. Hieno aihe, mutta paikallisten mukaan samoja sanoja ja hienoja fraaseja on jauhettu jo useiden vuosien ajan, mutta mitään konkreettista ei ole saatu aikaiseksi. Toki monet yhteistyötahot saavat paljon hyvääkin aikaiseksi, esimerkiksi USA:n UNAIDS työ on suuressa osassa Swazimaan taistelussa HIV:tä vastaan. Toisaalta riittävällä rahalla saataisiin parempia ja kattavampia lääkkeitä HIV:n hoitoon, jos länsimaat haluaisivat. Asia on ristiriitainen, kehitysavulla on saatu paljon hyvää aikaiseksi, mutta rahoja myös tuhlataan aivan järjettömiä määriä turhuuksiin, asioihin, joista ei paikallisille ole mitään hyötyä, eivätkä ne kehitä tätä maata yhtään eteenpäin.

EBOLA on länsimaissa hirveän mediamyllytyksen aiheena, koska se on aiheuttanut vaaraa myös länsimaalaiselle väestölle. Ketään ei kiinnosta ne tuhannet kuolleet Sierra Leonen kansalaiset, joukossa pieniä lapsia. Mutta sehän ei ole uhka länsimaille, turhaa sellaisesta uutisoida. Tai Swazimaassa vellova tuberkuloosi, sellaisesta ei länsimaissa tiedetä mitään. Mutta jos Suomessa julkisessa tilassa sattuu liikkumaan TB tartunnan saanut asiakas, melkein julistetaan kansallinen hätätila sen vuoksi. Afrikka ja tietyt ongelmat täällä on unohdettu, harva ihminen tietää esimerkiksi Swazimaan yhä pahenevasta HIV-tilanteesta. Länsimaat uutisoivat asioita, joista valkoiselle väestölle saattaa koitua uhkaa ja niiden korjaamiseen kyllä lähetetään lääkäreitä ja löytyy rahaa korjata ongelmat. Muut voidaankin sitten unohtaa.

Se siitä tilityksestä, lauantai jatkui rennoissa merkeissä. Opetimme pojille mm. suomalaista juomapeliä ja maistatimme salmiakkia. Ilta oli ihan mielettömän hauska, en muista, milloin olisin viimeksi nauranut noin paljon. Ennen puoltayötä lähdimme vielä käymään pomppiksessa moikkaamassa kavereita ehkäpä viimeisen kerran. Itse en jaksanut kauhean myöhään olla ja muistin myös, että olin jättänyt läppärin Cathamarin olohuoneeseen ja lähdin takaisin kotiin. Cathmarissa huomasin, ettei läppäri ollut enää siinä, mihin olin sen jättänyt. Pyörin ympäri taloa toista tuntia etsimässä konetta, näin jo kauhukuvat silmissäni, kuinka kaikki kuvat menivät koneen mukana ja tosissani kuvittelin jonkun vieraista varastaneen sen. Muut yrittivät rauhoitella, että Loma on varmasti ottanut koneen parempaan talteen. Olin niin stressaantunut koneen takia, että sain unta vasta kuuden aikaan aamulla. Onneksi muutkin olivat hereillä ja yö menikin jutellessa. Aamulla yhdeksän aikaan Loma koputti huoneen oveen läppäri sylissään, hän tosiaan oli ottanut koneen parempaan talteen, tuhat kiloa vierähti sydämeltäni.

Sunnuntaina oli ihana lämmin päivä ja ennen poikien lähtöä Mosambikiiin menimme Ocean Basketiin sushille, mä oon niin rakastunut sushiin. Ja aion opettaa mun perheenkin syömään, tiedän muutamia epäluuloisia, mutta kyllä mä teidän päät vielä käännän;) Sushin jälkeen pojat ottivat kombin ja lähtivät takaisin Maputoon ja me taas lähdimme Ezulwiniin sunnuntaileffaan. Taas yksi asia, mitä täällä on tehty melkein viikottain, mutta keskiviikkoisin leffa maksaa reilun euron ja muinakin päivinä alle kolme euroa. Tarjonta oli tällä kertaa aika huono ja ihanat ystäväni pakottivat minut katsomaan Annabellin, nukkekauhuleffan. Valvotun viikonlopun jälkeen kauhuleffa ei ehkä ollut paras mahdollinen vaihtoehto, taisin leffateatterissa useaan otteeseen mainita inhoavani muutamia ihmisiä. Loppujen lopuksi leffasta selvittiin hengissä ja sunnuntain ja koko viikonlopun kruunasi kahvittelu Mugg&Beanissa ja ihan tajuttoman kokoiset juustokakut. Viikonloppu oli viimeinen swazimaassa, mutta tämän parempaa päätöstä tälle lähes kolmelle kuukaudelle en olisi voinut kuvitella, hymy huulilla on hyvä siirtyä viimeiseen viikkoon ja viimeisiin harjoittelupäiviin.

Ai miten niin huomaa, että kerrankin on ilmainen wifi?

ah, täydellisyyttä <3

Kuulumisiin rakkaat <3