Päivät ja arki täällä soljuu samaa nopeaa tahtia eteenpäin. Vaikka Afrikassa aika tuntuukin pysähtyneen, silti päivät ja viikot katoavat liian nopeasti. Mosambikin jälkeen on enää kolme viikkoa jäljellä Swazimaassa ja se on aivan liian vähän. Tänään kuljeskellessani kaupungilla työpäivän jälkeen tajusin, kuinka älyttömän paljon tykkään tästä maasta ja kaupungista. Jossain vaiheessa oli vaikeaa, mutta nyt taas kaikki tuntuu tosi helpolta. Harkkapaikka ja kaikki ihmiset siellä on ihan älyttömän ihania. Me ajetaan tosi paljon ympäri Swazimaata ja matkat on aina hauskoja. Yleensä sitä ihan totaalisesti unohtaa tekevänsä harjoittelua, kun on niin mukavaa. Johnilla on ihan mieletön huumorintaju ja sen seurassa ei voi olla viihtymättä. Mun hyvinvoinnista ja viihtymisestä pidetään RHM:ssä todella hyvää huolta ja mun oppimisesta ja kokemuksista ollaan oikeasti kiinnostuneita. Jokaisen työtehtävän jälkeen John haluaa pitää reflektointikeskustelun ja saan koko ajan olla selittämässä sille, mitä olen nähnyt, kokenut ja oppinut ja mitä vielä haluan oppia. Alussa se oli ehkä vähän ahdistavaa, koska Suomessa en ole sellaiseen tottunut, paitsi ehkä Esteri Munkkisaaressa oli vähän samanlainen, mutta se nyt onkin melkein afrikkalainen;) Neljän viikon aikana siihen on kuitenkin tottunut ja nyt jopa odotan näitä keskusteluita. Tällä viikolla on menty aika samaa kaavaa, kuin edellisillä viikoilla. Maanantaina oli toimistopäivä ja heti aamulla kävimme terveysaseman johtajasisaren luona keskustelemassa, josko voisin marraskuussa olla kaksi viikkoa siellä harjoittelussa. Heillä ei ollut mitään sitä vastaan, joten aloitan public health unitissa 10.11 ja viivyn siellä kaksi viikkoa. Viimeisen harkkaviikon teen toivon mukaan kouluterveystyötä tekevien terveydenhoitajien kanssa. Kaikki nämä ovat täällä terveysministeriön alaisia, joten he tekevät tiivistä yhteistyötä keskenään. Harmittaa, että harkka loppuu niin pian, koska minulla olisi vielä monen monta kenttää täällä, joihin haluaisin tutustua. Nyt vasta alkaa RHM toimintaakin ymmärtää paremmin, kun siellä on ollut pidempään. Maanantaina iltapäivällä oli kokous, jossa käsittelimme excel-taulukkoa, jota torstaina väsäsimme. Vähän tylsää, mutta yritin esittää kiinnostunutta;) Tiistaina pääsin taas tekemään kotikäyntejä, tällä kertaa Mbabanen slummialueelle. Taas kerran tuli mieleen, kuinka hyvin Suomessa valtio tukee kaikkia ryhmiä ja kuinka onnekkaita me oikeasti olemme. Ensimmäisellä käynnillä menimme 63-vuotiaan naisen luokse, jonka mies oli kuollut muutama vuosi sitten ja lapsikin asui muualla. Naisella oli paha osteoporoosi ja liikkuminen mäkisessä pihapiirissä lähes mahdotonta. Naisen vatsassa oli isot haavat, koska se oli operoitu kolme kertaa. Haavoja ei kukaan muu, kuin RHM käy hoitamassa, koska naisella ei ole omaisia. Valtio tukee täällä tosiaan sen alle 15€ kuukaudessa, jolla ei kyllä tee yhtään mitään. Onneksi elämä täällä on yhteisöllistä ja naisen naapurit käyvät päivittäin antamassa hänelle ruokaa ja katsomassa hänen vointiaan. Käynnin aikana nainen oli todella surullinen ja kyyneleet virtasivat hänen poskillaan. RHM kertoi, että nainen tarvitsee sosiaalityöntekijää luokseen, mutta kun yritin kysellä, mitä sosiaalityöntekijä tällaisessa tapauksessa voi tehdä, en oikein saanut vastausta. Jos täällä elää ilman sukulaisia tai omaisia, olet todella huonossa tilanteessa. Yleensä perhe huolehtii sairaista tai vammaisista, valtio ei heistä todellakaan välitä. Toinen käynti oli myös pysäyttävä, mutta eri tavalla. Nainen, jonka asenteen haluan itselleni, loistava tyyppi. 46-vuotias HIV-positiivinen, tuberkuloosi hoidettu kaksi kertaa, kaksi vuotta sitten sairastanut bakteerimeningiitin ja sen seurauksena tullut vielä epilepsia. Meningiitti on täällä yleinen ja yleensä siihen kuolee, koska ihmiset eivät hakeudu hoitoon ajoissa ja hoitotoimenpiteet ovat riittämättömät. Tämä asiakas oli jäänyt henkiin, mutta hänen kävely- ja kirjoituskykynsä olivat vaurioituneet pahasti. Puhe onnistui, mutta se oli todella vaikeaselkoista. Nainen kärsii kovista kivuista ja runsaan lääkityksen aiheuttamista pahoista sivuvaikutuksista. Nukkuminen on erittäin vaikeaa yöllisten kramppien vuoksi. Siitä huolimatta nainen oli todella iloinen ja jaksoi minulle selittää asioitaan englanniksi, vaikka RHM olisi voinut ne kääntää. Hän uskoi kohtalonsa olleen Jumalan aikaansaannosta ja kertoi, ettei tunne katkeruutta tilanteestaan. Nainen asui poikiensa, äitinsä ja isoäitinsä kanssa, jotka hänestä pitivät huolta. Käynnistä jäi aivan älyttömän hyvä mieli. Kotikäyntien jälkeen menimme Charlesin kanssa juttelemaan "isonkengän" kanssa terveyden edistämisestä Suomessa ja Swazimaassa. Nainen oli ollut viime vuonna vierailulla Suomessa, joten hän tiesi jo aika paljon asioita. Hänen toimisto oli yliopistoalueella, jossa näimme tullessamme mielenosoituksia. Täällä on jo toista viikkoa kaikki yliopistokampukset kiinni mielenosoitusten vuoksi. Opiskelijat haluavat laadukkaampaa opetusta ja parempia opettajia ja ilmaista koulutusta. Viime vuonna koulut olivat kiinni sen takia, että opiskelijat halusivat parempia oppimateriaaleja kirjastoihin. Mielenosoitukset ovat täällä jokavuotisia, mikä on mielestäni vain hyvä asia. Nuoret ovat ne, jotka voivat tätä maata muuttaa ja kehittää parempaan suuntaan. Välillä ihmisten kanssa jutellessa tuntuu, että toivo kehityksestä on mennyttä ja kaikki haluavat vain muuttaa paremman elämän perässä Etelä-Afrikkaan. Keskiviikkona otimme taas auton kohti pohjois-Swazimaata ja lähdimme pitämään koulutuspäivää tuleville RHM:lle. Tällä kertaa John joutui ajamaan itse, koska meitä oli kolme, eikä isompaa autoa ollut saatavilla. Ennen kuin pääsimme moottoritielle, auto oli sammunut noin kymmenen kertaa ja siinä vaiheessa ehdotin, pitäisikö meidän vaihtaa kuskia. Olisimmekin tehneet sen, mutta valtion autoilla on tarkkaan määrätty kuka niillä ajaa. Lopulta pääsimme perille ja muuten Johnin kyydissä oli mukavaa, koska hän sentään noudatti nopeusrajoituksia, toisin kun meidän omat kuljettajat. Kolariin joutuminen on täällä ehkä ainoa asia, jota oikeasti välillä pelkään. Lehmiä on pitkin teiden varsia jatkuvasti, jopa moottoriteillä. Moottoriteiden laitamilla on aitaukset, jotta karja ei sinne pääsisi, mutta ihmiset käyvät availemassa portteja, kun ruoka loppuu muualta. Ja nyt se on todellakin loppunut, kun vettä ei juuri sada, vaikka pitäisi olla sadekausi. Viime viikolla meinattiin jo törmätä koiraan keskellä valtatietä, mutta kuski saikin väistettyä sitä. Välillä on parempi laittaa silmät kiinni, olla katsomatta nopeusmittaria ja toivoa, että vuohet, lehmät ja muut eläimet pysyvät pois meidän tieltä. Pidin keskiviikkona RHM:lle luentoa vauvan itkusta ja sen syistä, sekä rintaruokinnan tukemisesta Suomessa. Siis minä, joka muutama vuosi sitten oli ihan paniikissa esitelmän pitämisestä suomeksi, piti nyt esitelmää englanniksi. Sanoisin, että aikamoinen saavutus. Olin aikamoisen hermostunut ennen esitelmää ja hienosti hukkasin vielä vaivalla tehdyt muistiinpanot, joten oli pakko vaan nykästä homma ulkomuistista. Ainakin ryhmältä tuli kehuja, joten kai se ihan hyvin meni. Harkkapäivä venyi taas yli kymmeneen tuntiin, mutta siihenkin alkaa jo tottua. Yksi mihin en meinaa tottua, on tämä vasemman puoleinen liikenne. Joka kerta pitää miettiä, että mihin suuntaan sitä nyt pitikään tuijottaa, kun ylittää tietä. Oikean puoleinen liikenne on todella juurtunut syvälle aivokoppaani. Joku päivä pitäisi laskea, kuinka monen uuden ihmisen kanssa sitä päivässä juttelee. Eilen oli hauska tilanne, kävelimme Charlesin kanssa yliopistolta takaisin toimistolle ja matkalla näimme tytön, jolla oli kainalossaan sairaanhoitajakoulun kirja. Yhtäkkiä Charles kysyi tytöltä, saako hän vilkaista kirjaa. Tyttö oli siis täysin tuntematon molemmille, eikä ollut tilanteesta lainkaan hämillään. Nauroin Charlesille, että hän saisi todella kummaksuvia katseita, jos tekisi saman Suomessa. Mutta mä oon päättänyt, että suomeen paluun jälkeen aion tervehtiä kaikkia vastaantulijoita ainakin lenkkeillessä. Miten hyvä mieli sitä aina tulee, kun ihmiset voi alkaa juttelemaan missä vaan, kaupassa, kadulla tai kombissa. Toki on päiviä, ettei jaksa koko ajan puhua jollekin, mutta silloin kyllä saa omaa tilaa ja olla rauhassa. Tuntuu kivalta, kun nyt alkaa jo vähän tuntea ihmisiä, kaupoissa on samat kassat, kombikuskit on osa tuttuja ja nyt ollaan reilun viikon sisään saatu kolme kertaa kyyti etelä-afrikkalaiselta arkkitehdiltä, joka on asunut täällä jo 25-vuotta. Tänään mies pysähtyi, vaikkei edes liftattu, koska tietää jo, mihin suomalaistytöt on matkalla. Toki mulla on mun suomiystäviä ja perhettä ikävä, välillä tosi kovakin, mutta täällä on hyvä olla ja oon niin iloinen, että hyppäsin hetkeksi pois siitä oravanpyörästä, jossa Suomessa olin. Tuntuu, että siellä eläminen on viimeiset vuodet ollut vaan kalenterin kanssa juoksemista paikasta toiseen. Työ, koulu, koulu, työ ja jossain välissä ehkä yrittää tavata ystäviä. Mä luulen, että pienen pienin askelin alan ymmärtää, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Et voi nauttia hetkistä, jos elät ja odotat aina jo seuraavaa. Mutta opeteltavaa on vielä paljon. Huomenna 6:00 meitä odottaa taksi pihassa ja taksi heittää meidät 40 km:n päähän Manziniin, koska olemme laiskoja, emmekä jaksa mennä kombilla rinkkojen kanssa. Sieltä otetaan kombi kohti Maputoa, Mosambikin pääkaupunkia, jossa vietämme yhden yön. Maputosta jatkamme perjantaina pohjoiseen, Tofoon, jossa on luvassa 10 päivää aurinkoa, silmänkantamatonta biitsiä, vähän drinksuja, uimista ja merisafaria. Can't wait, tulee olemaan niin siistiä! Ootte rakkaita <3