Maanantaina oli vuorossa harkan viimeinen viikko ja viimeiset päivät terveysasemalla. Aamulla oli kuitenkin kurkku niin kipeänä ja flunssainen olo, että päätin jäädä kotiin parantelemaan itseäni. Kymmenien tuntien bussimatka lauantaina kipeänä ei ole ehkä se paras mahdollinen vaihtoehto. Maanantaina oli jälleen kuuma päivä ja raahasinkin itseni ja koneeni ulkoilmaan, sisällä kun oli paljon kylmempi. En edelleenkään ole lakannut ihailemasta näitä maisemia, mitä tämän hetkisen kodin terassilta näkyy. Nää vuoret ovat vaan niin kauniita, aurinkoisella säällä voisin istua tuntitolkulla vain tuijottamassa tätä kauneutta. Sain vihdoinkin viimeiset kouluhommat kirjoitettua ja lähetettyä. Tuntuu uskomattomalta, että valmistun vihdoin ja viimein. Koulua on käyty yläasteen jälkeen vuodesta 2006 hyvin tiiviisti ja nyt se on ohi. Toisaalta on vähän tyhjä fiilis, mikä mä olen ja mitä mä nyt teen, kun en ole enää opiskelija. Nyt kaikki vapaa-aika ei enää menekään koulutehtävien ehdolla ja töitä ei tarvitse painaa viikkotolkulla ilman vapaapäiviä, jotta on varaa olla harjoittelussa.

Opiskeluiden päättyminen antaa mahdollisuuksia ja avaa ovia täysin uusiin asioihin. Muutamia asioita jo kytee mielessä, mihin aion tulevaisuudessa panostaa. Tuntuu myös ihmeelliseltä, että vapaapäivinä voin lähteä keski-suomeen ja voin keskittyä vain ja ainoastaan siellä olemiseen, eikä tarvitse stressata, mitä tehtäviä nyt tämän ylimääräisen loman aikana täytyy tehdä. Muistan aina viime talven, olin vahtimassa Heidin lapsia kolme päivää, yritin viihdyttää lapsia, laittaa ruokaa ja tehdä opparia samaan aikaan. Muutenkin viime kevät ja talvi olivat jälkikäteen ajateltuina ihan tajuttoman raskaita, kävin töissä täydellä sopimuksella, hoidin kouluhommia, opparia, harjoittelua ja muuttoa samaan aikaan. Ehkä nyt vasta afrikassa viimeisen kuukauden aikana tuntuu, että kroppa on toipunut kunnolla kaikesta stressistä. Keväällä meni jossain vaiheessa kolme tai neljä viikkoa ilman vapaapäiviä. Arkipäivät harjoittelussa ja viikonloput töissä, en suosittele kenellekkän. Senkin takia perjantaina alkava loma tuntuu niin ihanalta ja ansaitulta.

Maanantaina auringossa makoilun aikana sain taas yhden kirjan luettua ja muutenkin olo päivän jälkeen tuntui paljon aamua paremmalta. Tiistaina aamulla lähdin harkkaan, vaikka oli edelleen vähän flunssainen olo. Cathmarilta lähtee kunnon mäet, jotka täytyy kiivetä päästäkseen kombille. Meinasin kuolla jo ensimmäiseen mäkeen, olo ei ehkä ollutkaan paras mahdollinen. Keskustan kombiasemalta pitäisi kiivetä vielä toinen kunnon mäki päästäkseen terveysasemalle. Olo oli niin huono, että päädyin ottamaan taksin, vähän oli kyllä typerä olo kurvata terveysaseman pihaan taksilla. Muuten en olisi edes mennyt harkkaan, mutta siellä toimii wifi ilmaiseksi ja se on vielä nopea ja minulla oli muutama koulujuttu hoidettavana. Lisäksi halusin sanoa kiitokset terveysaseman henkilökunnalle, loppuviikon olisin kouluterveystyötä tekevän sairaanhoitajan kanssa. Olin hetken lastenneuvolassa, pääsin näkemään mm. napanuoran leikkauksen kotisynnytyksessä syntyneeltä lapselta.

Kyl kelpaa blogia kirjotella <3

Harkkapäivän jälkeen lähdin vaihtamaan rahaa keskustaan ja hoitamaan muutaman muun asian ennen reissua. Swazimaa jaksoi taas yllättää, jotenkin kuvittelin, että rahanvaihto sujuisi helposti. Jonotin ensin kahteen pankkiin, josta minut ohjattiin viereiseen rahanvaihtokonttoriin. Konttorissa jonotin kolmelle eri luukulle ja lopulta viimeisellä luukulla virkailija ilmoitti, että he eivät vaihda dollareita lainkaan. Olisin tarvinnut dollareita Zimbabwen viisumia varten lauantaiksi, mutta ei auttanut, kuin hymyillä kauniisti ja kiittää avusta, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa, että miksi kaikki pitää olla näin hankalaa. Jonossa takanani oleva nainen kuuli rahanvaihtotoiveeni ja häneltä sattui löytymään 30 dollaria ylimääräistä, joten vaihdoin swazirahani hänen dollareihinsa. Ihania ihmisiä löytyy maailmasta. Rahanvaihtosäädön jälkeen oli hirveä nälkä ja Ocean Basketin sushi houkutteli, kenties viimeinen mahdollisuus siihen. Sushin jälkeen kävin vaatekaupassa ja postissa, ennen kotiin lähtöä.

Viimeiset Mbabane hetket käsillä

Illalla tehtiin porukalla ruokaa ja pohdittiin, miten nopeasti swaziaika on kulunut. Hetki sitten tulimme ja kaikki oli niin ihmeellistä, kombit, kieli, raha, ihmiset ja nyt kaikki on osa normaalia arkea. Äitikin soitti illalla ja kertoi, että oli saanut tulevan kämppikseni kanssa sopimuksen tehtyä. Olen asunut täällä niin tiiviissä yhteisössä, että yksin asuminen Helsingissäkään ei enää houkuttanut, joten päädyin hankkimaan itselleni kämppiksen. Myös rahan säästö on niin merkittävä, yksin asuminen Helsingin vuokrilla on melkoisen kallista. Innolla odotan uutta järjestelyä, mutta luotan äidin arvioon kämppiksestäni, tulemme varmasti hyvin toimeen. Täällä elää arkea ja elämää päivä kerrallaan, mutta usein tulee toki mietittyä myös elämää Suomessa ja etenkin ystäviä siellä. Perheen kanssa olen pitänyt suhteellisen paljon yhteyttä hotcomin halpojen puheluiden ansiosta, mutta ystävien kanssa vähemmän. Surkeilla nettiyhteyksillä skype puhelut ovat harvinaista herkkua. Välillä facebookia selatessaan pohtii, olenko ihan ulkona kaikesta, kun tulen takaisin Suomeen. En todellakaan haluaisi olla missään muualla enempää, kuin täällä, kyse ei ole koti-ikävästä. Lähinnä ehkä siitä, että kuinka paljon asioita tapahtuu tämän 4,5 kuukauden aikana, onko porukka enää samanlainen, kuin ennen lähtöä. Itsekin olen muuttunut, Swazimaa on muokannut ajatusmaailmaani ja suhtautumistani moniin asioihin erilaiseksi ja tulee muokkaamaan sitä jatkossakin.

Ehkä huoleni on turha, toivon niin. Tiettyihin ihmisiin olen pitänyt yhteyttä enemmän, kuin toisiin, mutta aika samalla tavalla, kuin Suomessakin. Ehkä jotkut ihmissuhteet ovat yllättäneet, sekä negatiivisessa, että positiivisessa mielessä, mutta kuten vanha sanonta kuuluu " täytyy mennä kauas nähdäkseen lähelle", pitää tässä kohtaa hyvin paikkaansa. En halua tuhlata energiaani ihmisiin, jotka eivät selvästi ole samalla aaltopituudella kanssani. Yhden oven sulkeutuminen avaa aina monta uutta ovea, sen olen elämässäni huomannut. Olen sanonut tämän ennenkin, mutta ei kai sitä voi liikaa toistaa. Olen ihan älyttömän onnekas ja kiitollinen, miten iso joukko ihania ja kannustavia ihmisiä minulla on ympärilläni. Ja isosisko, joka tajuaa jokaisen asian jo puolesta sanasta, jokaisella pitäisi olla sellainen <3

Tulipa syvällistä pohdintaa, ehkä taas yhden aikakauden päättyminen laittaa miettimään asioita. Syökää, levätkää, rakastakaa ja voikaa hyvin <3.