Eka kerta, kun tan blogin kirjottaminen tuntuu jotenkin vaikealta. Jotenkin naita taman hetkisia fiiliksia on vaikeaa pukea sanoiksi mitenkaan jarkevalla tavalla. Perjantai meni ihan vaan kotihengailuun, ois ollu tarjolla poreammetta ja ties mita, mutta kai sita on tullu vanhaks, ku jaa mielummin kattomaan leffaa omaan sankyyn peiton alle. Eka harkkaviikko vei aikalailla voimat. Lauantaina lahdettiin kohti Ezulwinia tarkoituksena kiertaa monien suosittelema handicraft market ja illaksi suunnistaa hot springseille. Handicraft paikka oli turisteille suunnattu iso kasityotori, jossa oli tarjolla vaikka mita ihanaa. Mukaan tarttuikin ostoksia itselle ja tuliaisia. Ainoa huono puoli paikassa oli, etta myyjat olivat melkoisen aggressiivisia. Sellaista kaytosta ei taalla ole viela nahnyt, yleensa ihmiset ovat erittain ystavallisia.

Olimme liikkeella joskus yhden jalkeen ja myyjat kertoivat meidan olevan paivan ensimmaiset asiakkaat, koska saa oli edelleen huono ja sateinen. Osa yritti vedota meita osatamaan tuotteitaan kertomalla, etteivat ole myyneet yhtaan tuotetta yli viikkoon ja tarvitsevat rahaa ruokaan. Ihan kivoja tuotteita, mutta aika ahdistava paikka loppujen lopuksi. Lahdimme marketista kolmen aikaan ja siina vaiheessa oli ihan jarkyttava nalka. Suuntasimme Ezulwiniin kauppakeskukseen ja kiinalaiseen, joka oli kylla megaluokan pettymys talla kertaa. Onneksi Spurin jalkkarit pelasti tilanteen. Tassa vaiheessa tarkoitus oli lahtea katsastamaan kuumat lahteet, joita kaikki olivat suositelleet lonely planetia myoden. Osa porukasta meni jo edelle ja pian saimmekin puhelun, ettei lahteille todellakaan kannata menna. Niita oli mainostettu kuumat lahteet, joiden yhteydessa spa, josta voi ostaa hierontoja ja kasvohoitoja, rentouttava paikka. Todellisuus oli yksi osittain kylma lahde ja koko paikka taynna pilvessa olevia paikallisia, jotka olivat samantien laappimassa. Akkia pois ja rahat takaisin. Loppuilta meni kahvilassa ja kasinollakin piti pyorahtaa.

Toisaalta tallaisten paivien jalkeen iskee se ahdstus, kun tietaa, ettei suurimmalla osalla paikallisista todellakaan ole varaa kayda elokuvissa tai kahvilassa juomassa ylihintaista kaakota. Taalla luokkaerot ovat niin suuret, rikkaat ovat todellakin rikkaita, mutta suurin osa elaa todella vaatimattomasti. Kaupungilla ja etenkin maaseudulla nakee lapsia ja aikuisia, joilla on amputoitu kasia tai jalkoja. Infektiot ovat yleisia, mutta ihmisilla ei ole varaa hoidattaa itseaan ajoissa. Koko maailmaa ei voi pelastaa, mutta pahalta se silti tuntuu, kun nakee pienen lapsen resuisissa vaatteissa ja ilman kenkia kantamssa pikkuveljensa kanssa valtavaa riisisakkia makea ylos, jotta perhe saisi jotain ruokaa. Maalla on myos lapsia, joiden vanhemmat ovat kuolleet AIDS:n seurauksena. Sukulaiset eivat halua ottaa lapsia huolehdittavakseen, koska niista aiheutuu kuluja. Orpokoteja taalla on, mutta niihin on tunkua, eika kaikilla ole mahdollisuutta sellaiseen paasta. Ystavani tyoskentelevat paikallisessa orpokodissa, jossa jaetaan lapsille ruokaa kolme kertaa viikossa. Tarjolla on siis maissipuuroa ja ehka papukastiketta. Paikka toimii lahjoitusvaroin, mutta muutama viikko sitten lahjoituksia ei tullut, joten paikalla ei ollut varaa ostaa ruokaa. Suomalaiset lahjoittivat kaikki 100 randia, jotta saatiin taas muutamaksi viikoksi maissipuuroa lapsille. Osalle paikan tarjoama ruoka-apu on ainut ruoka, mita he viikon aikana saavat. Mita heille sitten tapahtuu, jos ruoka-apu loppuu?

Oman harkkapaikkani suhteen tunteet ovat erittain ristiriitaiset. Viime viikolla sovimme Thandien kanssa, etta voisin tehda puolet harjoittelustani health clinicilla, jossa paasisin ehka enemman tekemaan asioita. RHM ohjelmassa olen tahan asti lahinna seurannut, kuunnellut ja kysellyt. Toki sekin todella opettvaista, mutta kaipaan sita, etta saisin itse tehda asioita. Perjantaina minun piti paasta muutamalle kotikaynnille mukaan, mutta koska satoi vetta, he olivat sita mielta, etta siirretaan kaynteja. Minusta pidetaan ehka turhankin hyvaa huolta. Maanantaina piti olla toimistopaiva, mutta yritin kohteliaasti ilmaista asian niin, etta tahtoisin mielummin kentalle tutustumaan. Lahdimmekin aamusta heti tapaamaan RHM:a kolmeen eri paikkaan. Kyseessa oli siis kuukausittaiset tapaamiset, jossa keskustellaan menneesta kuukaudesta, tarkistetataan kirjaamiset ja RHM:t saavat 350 randin palkkakuitin seka panadolit kuukauden tarpeiksi.

Joka paikassa esittelin itseni ja joka paikassa Johnin piti tietenkin heittaa tavanomainen vitsinsa siita, etta jos jollakin saattuu olemaan minun ikainen sinkkupoika... Nyt siihen on jo tottunut, joten asia vain naurattaa. Kavimme myos paikallisella health clinicilla, joka vastaa meidan terveysasemaa. Siella hoidetaan aitiys-ja lastenneuvolapalvelut, tuberkuloosipotilaita, pitkittyneita flunssapotilaita. Klinikan vieressa oli erillinen rakennus, josta HIV-positiiviset hakevat ARV-laakityksensa kerran kuukaudessa. Hassua oli, etta rakennus oli erillaan, sen ulkopuolella odottavista ihmisista siis tiesi heti, etta he ovat HIV-positiivisia. Ei mitaan yksityisyyssuojaa, kuten Suomessa on tottunut. Muutenkin taalla huudellaan toisten potilaiden ja ihmisten asioita muiden kuullen, valittamatta siita, kenen korville ne kuuluvat. Maanataina tuli ensimmaisen kerran Johnin kanssa eteen tilanne, etta han ei halunnut vastata kysymykseeni. Kysyin abortista Swazimaassa, se on taalla laitonta, mutta laittomia aborttiklinikoita on paljon. Sen enempaa John ei asiasta suostunut keskustelemaan. Ilmeisen arka aihe siis.

Kenttapaiva kesti maanantaina neljaan asti iltapaivalla ja kellaan ei ollut mitaan evaita mukana, koska emme osanneet varautua niin pitkaan paivaan. Palasimme iltapaivalle toimistolle ja sain luvan lahtea kotiin, vaikka alun perin meidan oli tarkoitus pitaa palautekeskustelu paivan jalkeen. Olin niin uupunut ja nalkainen, ettei siita olisi tullut yhtaan mitaan. Tiistaina menin toimistolle ja John kertoi, etta he olivat keskustelleet minusta. Yllatyin, he kokivat, etta olen pettynyt tahan harjoittelupaikkaan. Yritin selittaa, ettei asia ole nain, on vain tiettyja kulttuurieroja, jotka tuntuvat haastavilta. Lisaksi kerroin hanelle, etta kotona Suomessa on asioita, jotka huolestuttavat minua. Taalla ei ehka ymmarreta sita, etta jos koko ajan ei ole hymuy korvissa. Suomessakin harjoitteluaika on raskaampaa, saati nyt kun on vieras kieli ja eteen tulee valilla rankkojakin asioita. Niiden kasittely ja kaikki se ajatustyo vie ainakin itsellani voimia. Ehka otan asiat liian henkilkohtaisesti. Yksi RHM trainer oli eilen kuollut yllattaen ja koko toimiston porukka oli menossa hanen perheettaan tapaamaan. Sovimme Johnin kanssa, etta pidan tanaan vapaapaivan ja huomenna jatkamme harjoittelua ja pidamme kunnon keskustelun minun tavoitteistani ja toivomuksistani harjoittelun suhteen.

Ongelmaa on ollut myos meidan immigration papereiden kanssa. Pamela soitti minulle sunnuntaina vihaisena ja ilmoitti, etta minun taytyy tayttaa uudet paperit, koska Thandien allekirjoitus oli vaarassa kohdassa. Benjamin toi minulle maanantaiaamuna uuden lomakkeen ja toivon mukaan se on nyt oikein taytetty. Taalla ei ole kylla tehty naita paperihommia helpoksi. Kahden viikon paasta lahdemme Mosambikiin viikoksi, jos vain saamme sinne viisumiasiat hoidettu ennen sita.

On hammastyttavaa, miten paljon omat fiilikset voi heitella laidasta laitaan. Nyt tuntuu, etta taa vapaa tuli oikein hyvaan kohtaan, voin jasennalla nakemiani ja kuulemiani asioita paassani. Mutta tama jos mika kasvattaa luonnetta! Ja toivottavasti hotspot systeemilla vois puhua Suomeenkin jossain vaiheessa kunnon puhelun. Ma kuvittelin ennen lahtoa, ettei mulle mikaan koti-ikava tuu, taa on niin lyhyt aika. Mutta olin vaarassa. En ikavoi yhtaan mun omaa kotia, tykkaan Cathmarista tosi paljon. Mulla ei myoskaan oo ikava varsinaisesti Suomea, Swazimaassa on tosi hyva olla. Mutta ihmisia, niita mulla on ikava, valilla enemman, ja valilla vahemman. Nyt ehka viimeisen viikon aikana enemman. Mutta eikohan taa vaihe mee ohi ja harkkakin helpottuu, kun asioihin oppii. Mut ainakin karsivallisyys taalla kasvaa :)

Palataan taas <3