Torstaina jatkoimme tutustumista Swazimaalaiseen koulumaailmaan, nyt vuorossa oli täysin erilainen koulu keskiviikkoon verrattuna. Puoli seitsemän aikaan aamulla lähdimme Ngoninista kohti yhteisön pre-schoolia, koulu alkaisi vasta kahdeksalta, mutta matkaan piti varata riittävästi aikaa. Pikatien varresta saimme kombin nopeasti, kombi vei meidät muutaman kilometrin päässä sijaitsevan hiekkatien varteen. Hiekkatie oli hiljainen, autoja ei näkynyt, joten lähdimme kävellen matkaan. Vastaantulevia kombeja kyllä näkyi, mutta meidän suuntaamme ei mennyt ainuttakaan autoa. Ehdimme kävelemään muutaman kilometrin mäkistä tietä, kunnes paikallisia työmiehiä kuljettava lava-auto nappasi meidät lavalleen. Pääsimme koululle johtavan tien varteen, josta olisi vielä vajaan puolen tunnin kävelymatka. Torstaina oli kuuma ja aurinkoinen päivä meidän onneksemme, koska tie oli todella huonokuntoinen ja mutainen. Edellisen viikon ukkosmyrskyjen ja rankkasateiden aikaan kaikki oppilaat ja opettaja olivat olleet reilusti koulusta myöhässä, koska tie muuttui niin hankalaksi kävellä. Tällä alueella ei juuri autoja liiku, Niina kertoi saaneensa kerran liftikyydin koululle nyt kahden kuukauden aikana.

Missäs ne vihannekset olikaan?

Lopulta juuri kahdeksalta saavuimme yhteisön pre-schoolille. Koulu tarkoitti siis yhtä rakennusta, jossa opiskelee 35 6-vuotiasta esikoululaista. Luokkahuoneessa on opettajan pöytä ja tuolit lapsille, mutta pöydät eivät pieneen luokkahuoneeseen mahtuisi. Koulu toimii käytännössä täysin nollabudjetilla, esimerkiksi kirjoja koko koulusta löytyy vain muutama. Opettajana toimiva Nora on kokenut ja uskomattoman loistava opettaja. Hänen auktoriteettiaan voi vain ihailla, Nora sai kaikki 35 lasta hallintaansa ja kuuntelemaan ohjeita. Ja tämä auktoriteetti ei tapahdu väkivaltaa käyttämällä, vaan uskomattomalla ammattitaidolla. Tässä taas näki, että raha ei todellakaan asioita ratkaise. Koulupäivän aluksi lapset lausuvat lorut, laulut ja rukoukset päivittäiseen tapaan. Viikonpäivät, kuukaudet, Swazimaan kuninkaan nimi, kansallislaulu ja uskontunnustus tulee kuuluvalla äänellä oppilaiden suusta. Koulupäivän alkaessa oppilaita on paikalla reilu 20 ja pikkuhiljaa ensimmäisen tunnin aikana loputkin saapuvat paikalle. Luokassa on varastohuone, jossa pientä määrää opetusmateriaaleja säilytetään ja jonne oppilaat vievät reput päivän alkaessa.

Tässä kaikki lelut, mitä koulusta löytyy 35:lle

Lorujen jälkeen oppilailla on hetki aikaa vapaaseen leikkiin ulkona, leikin jälkeen oppilaat jaetaan kuuteen seitsemän oppilaan ryhmään. Vuorossa on päivän opetuksellinen osuus, "learning cornerit". Luokassa on kuusi erilaista toiminnallista nurkkaa, joissa jokaisessa oppilaat opiskelevat erilaisia asioita. Tämän päivän nurkkien aiheena on esimerkiksi piirtämistä, lukemista ja palapelin tekoa. Vein kouluun mennessäni mukanani suomi-palapelin, koska tiesin koulun olevan hyvin köyhä, edes palapelejä sieltä ei löydy. Pääsinkin palapelinurkkaan opettamaan itse palapelin tekoa lapsille. Elämäni ensimmäinen kerta, kun opetan jollekin, miten palapeli tehdään. Swazimaassa kouluissa opetellaan paljon asioita ulkoa ja looginen ajattelu myös opettajilla on usein puutteellista. Esikoulun opettajille jaetaan ohjeistusta, kuinka palapeli kuuluu kasata, ensin nurkat, sitten kehykset yms.

Opetusnurkassa arvostukseni Noraa kohtaan nousi potenssiin sata, minulla oli suuria vaikeuksia hallita jo seitsemää lasta. Lapset puhuvat huonosti englantia ja piirimuodostelman säilyttäminen oli vaikeaa, kaikki tungeksivat ja halusivat tehdä itse omaa palapeliään. Nurkat toimivat kiertävällä systeemillä, noin 15 minuuttia per ryhmä. Kolmannen ryhmän kohdalla tajusin muuttaa vähän suunnitelmaa ja homma alkoi sujua paremmin. Mutta kyllä palapelin teko voi olla rankkaa, kuuden ryhmän jälkeen olin aivan poikki. Seuraavana oli vuorossa lounashetki, huomasimme, miten pienellä vesimäärällä opettaja voi pestä kymmenien lasten ja muutaman "apuopettajankin" kädet. Lounasaikana oppilaat istuvat boksiensa kanssa lattialla ja ennen ruokaa lausutaan rukoukset. Eväinä lapsilla oli taas kuivaa valkoista leipää, kakkuja ja mehua. Hyvää ja ravitsevaa siis…. Lounaan jälkeen lapset harjoittelivat joulujuhlaesityksiään, mm. perinteisiä swazitansseja. Kahdeltatoista päivä päättyi, me olimme aivan puhki, mutta onnellisia tästä kokemuksesta. Normaalisti Nora hoitaa kaiken yksin, nyt hän kertoi päivän olleen helppo, koska jokaisessa learning cornerissa oli yksi opettaja, eikä hänen tarvinnut hallita kuutta nurkkaa yksin. Mutta tämän kahden päivän jälkeen väitän, että Noran esikoululaiset ovat vuoden jälkeen valmiimpia ekalle luokalle, kuin rikkaan koulun lapset. Noran opetusmenetelmät ovat paljon edistyksellisimpiä ja lapsia osallistavia.

<3

Koulussa ei ollut vessaa, mutta naapurista löytyi ;)

Näkisimme Niinaa nyt viimeisen kerran ennen Suomeen paluuta, joten päätimme mennä lähellä sijaitsevalle näköalapaikalle vielä lounaalle. Siellä odottikin ehkä päivän ja koko viikon suurin järkytys. Kymmeniä ja kymmeniä valkoisia bussimatkaturisteja syömässä ja juomassa. Kuvitelkaa tilanne, olet keskellä maaseutua köyhällä alueella ja sieltä tulet takaisin "sivistyksen" pariin ja vastassa on kymmeniä ruotsalaisia ja saksalaisia turisteja, humalaisia keski-ikäisiä lomailessa. Shokki oli taattu. Ehkä aika Swazimaassa on vähän muuttanut ajatusmaailmaa, totesin vihaavani turistirysiä ja bussimatkoja. Juttelimme yhden saksalaisen nuoremman naisen kanssa, joka oli myös joutunut tälle hirvittävälle bussimatkalle. He olivat tulossa Krugerista safarilta ja menossa Durbaniin etelä-afrikkaan. Tunteja ja taas tunteja bussissa, välillä pysähdytään syömään ylihinnoiteltuun länsimaalaisille rakennettuun kulissiravintolaan. Nyt en enää yhtään ihmettele, miksi eurooppalaisten kuva afrikasta safareja, hiekkarantoja ja köyhiä kyliä. Sitähän nämä turistit afrikan reissullaan näkevät. Käydään safarilla, matkataan rantakohteessa ja matkan aikana nähdään köyhiä kyliä ja voivotellaan ihmisten kurjalle elämälle. Kokemukseni tiivistettynä, liikaa valkoisia samassa paikassa samaan aikaan.

Oli siel kuitenkin hienot maisemat ;)

Lounaan jälkeen suuntasimme Piggs Peakiin etsimään kombia takaisin Mbabaneen ja kotiin. Muut nukkuivat matkalla, mutta minä seurasin opetusvideota kombin telkkarista. Mies kertoi, kuinka oli säästänyt 100 randin kuukausipalkkaansa niin kauan, että kasassa oli 3000 randia. Niillä rahoilla hän oli ostanut ensimmäiset lehmät ja pikkuhiljaa vaihtokaupoilla tehnyt rahaa lehmillä. Muutenkin telkkarista tuli loistavaa tietoa tuberkuloosista, HIV:stä, rintasyövästä ja bisneksen tekemisestä. Tämä oli ensimmäinen kombi, missä näin telkkarin, mutta näitä pitäisi todellakin olla lisää. Swazimaassa näkyy yllättävän vähän varsinaista valistusta, kondomeja kyllä jaetaan joka paikassa, mutta esimerkiksi HIV-tietoutta on hyvin vähän muutamia teiden varsilla olevia mainoskylttejä lukuun ottamatta. Torstai-iltana piti vielä pakata laukkuun kaikki tuliaiset, koska Kerttu veisi joulukuussa laukkuni ja tuliaiset Suomeen, jotta minun ei tarvitse reissatessa raahata, kuin rinkkaa. Ihana Kerttu <3

Perjantaina piti vielä suunnata terveysasemalle harkkaan, tällä kertaa perhesuunnittelun osastolle. Aamulla iski heti järkytys, ensimmäinen asiakas tuli poistattamaan ehkäisykapseleita, mutta ne oli pistetty ilmeisen syvälle. Noin 15 minuuttia hoitaja kaivoi ja kaivoi kapseleita, ennen kuin ne vihdoin löytyivät. Asiakkaalle oli ilmeisesti kunnollinen puudutus, mutta minun teki kyllä pahaa katsoa sitä ronkkimista. Päivän aikana pääsin itsekin hommiin, suosituin ehkäisymenetelmä Swazimaassa on lihakseen annettava piikki, joka haetaan 3,2 tai kuukauden välein. Suurin osa sai kolmen kuukauden piikkejä ja niitä laitettiinkin liukuhihnalta noin 30 päivän aikana. Lisäksi kävi muutamia pillereiden hakijoita. Taas tavalliseen tapaa ovesta ramppasi porukkaa, ja vaikka asiakas oli peppu paljaana jonkun tullessa sisään, kukaan ei pahoitellut. Ihmetystä herätti myös repusta kaivamani käsidesi, terveysasemalla ei sellaista ole missään käytössä. Kaikki ehkäisyyn liittyvä on kaikille asiakkaille ilmaista, mikä kyllä kuulostaa erittäin hyvältä. Asiakkaina oli kaiken ikäisiä naisia, perheellisiä ja lapsettomia. Hoitajan ammattitaito ei minua kauheasti vakuuttanut, mutta muuten tykkäsin klinikasta.

Perjantain kruunasi Ramblas ravintola, jonne menimme syömään Tiian, Alman ja heidän kahden työkaverin, Chrisin ja Gugun kanssa. Ruoka oli niin loistavaa, sinne on päästävä vielä kerran ennen lähtöä. Illalla saimme vieraita Mosambikista, Jorge ja Eddie, joihin tutustuimme Tofossa. Vietimme iltaa ensin Bombasoksessa, hyvästelimme Kertun ja muut, jotka olivat lauantaina lähdössä Cape Towniin ja ilta jatkui paikalliseen baariin, Solanikseen. Tosin olimme kuulleet huhua, että Solaniksessa olisi puukotettu joku, mutta paikka oli ihan normaalisti auki. Ilmeisesti asiaa oli vähän liioteltu, kyseessä taisi olla vaan jonkinlainen nujakka edellisenä viikonloppuna. Solaniksessa oli ihan huippuhauskaa ja jatkoimme vielä pomppikseen baarin mentyä kiinni. Kaikki piti ottaa irti viimeisestä Swazi-viikonlopusta.

On ihan älytöntä, miten nopeasti aika on mennyt. Onneksi kotiin ei vielä tarvitse lähteä, mutta on kyllä todella haikeaa jättää Swazimaa. Hieno maa, paljon uusia kokemuksia, jotka ovat kyllä muokanneet suhtautumistani moniin asioihin. Hienoja ihmisiä ja hienoja tarinoita. Puhuimme tyttöjen kanssa, mikä tulee olemaan vaikeinta suomeen palaamisessa. Ehdottomasti se, että olemme tottuneet olemaan ja asumaan nyt kohta kolme kuukautta tiivisti yhdessä. Me olemme yhtä suurta perhettä ja olen saanut uusia ystäviä, enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Miten sitä Suomessa osaa asua ilman tätä porukkaa? Nytkin on ihan orpo olo, jos tulee kotiin ennen Almaa ja Tiiaa. Mutta edessä on vielä 7 viikkoa, joten vielä siitä ei tarvitse huolehtia. Viikonloppu oli paras koko Swaziaikana, seuraavassa postauksessa siitä enemmän.

Palataan rakkaat <3