Viimeiset harjoitteluviikot vietän eri paikassa kuin tähän asti. Pääsen tutustumaan public health unitin eli paikallisen terveysaseman toimintaan. Swazimaassa on vuoden alusta vaadittu nursing counselling lupa, jotta opiskelija saa työskennellä potilaiden kanssa. Minulla lupaa ei ole, koska alun perin tarkoituksen ei ollut mennä terveysasemalle. Sen vuoksi joudun pääsääntöisesti toimimaan havainnointiopiskelijana, joka ei kyllä haittaa yhtään. Alkuviikon olin tutustumassa terveysaseman HIV-klinikan toimintaan. Klinikalla jaetaan koko Mbabanen alueen äideille, lapsille ja heidän puolisoilleen HIV-lääkkeet. Asiakkaita on virrannut alkuviikosta ovesta tasaisena virtana ja viimeistään vastaanotolla tajusin, ettei HIV todellakaan näy päällepäin. Asiakkaina oli rikkaita, köyhiä, nuoria, vanhempia, ihan kaiken näköistä porukkaa siis. Vastaanotolla käy noin 20-50 asiakasta päivittäin.

Matkalla harkkaan

Lääkkeet jaetaan ensimmäisellä käynnillä kahdeksi viikoksi ja pisimmillään voi saada kolmen kuukauden lääkkeet kerralla. Vastaanotossa ja hoitajien toiminnassa oli paljon eroja Suomeen nähden. Minua ohjannut miessairaanhoitaja ei ollut kovinkaan innokas vastaamaan kysymyksiini, tosin loppua kohden hänen suhtautumisensa parani. Ehkä hän huomasi, että olin tosissaan kiinnostunut asiasta. Asiakkaiden ollessa vastaanotolla mistään yksityisyydestä ei ollut tietoakaan. Kesken vastaanoton ovesta ramppasi porukkaa edes takaisin ja muiden asiakkaiden asioita huudeltiin ja vatvottiin toisten kuullen. Kukaan ei pahoitellut keskeyttämistään ja esimerkiksi koputtaminen tuntuu olevan täysin vieras termi.

HIV-klinikka Swazimaassa

Yhtäkkiä vastaanottohuoneen avoimesta ikkunasta tuli hoitaja lukemaan saatuaan tekstiviestiä ja kaikki hoitajat nauroivat viestiä yhteen ääneen. Hämmentävä tilanne sekä minulle, että asiakkaalle. Muutenkin etenkin miessairaanhoitajien käytöksestä huomasi heti, että suhtautuminen asiakkaisiin oli todella alentavaa ja epäkunnioittavaa. Kehonkieli kertoo viestinnästä 80 % ja sitä on helppo lukea, vaikkei asiointikieltä ymmärtäisikään. Hoitaja heitteli asiakkaiden lääkepurkkeja ja terveyskortteja, osoitteli sormella ja käyttäytyi kaikella tapaa alentavasti.

Odotustila

Swazimaassa HIV:n hoitoon ei ole saatavilla erilaisia lääkekombinaatioita lähellekään niin paljon, kuin Suomessa. Pääsääntöisesti kaikille määrätään sama kombinaatio Tenofir Disoproxil Fumarate-Lamivudine ja Efavirenz. Muutamaa muutakin on käytössä, mutta niistä aiheutuu yleensä niin pahat sivuvaikutukset, että lääkkeiden jatkaminen on usein mahdotonta. Asiakkailta kyllä kysellään aina sivuvaikutuksista ja ne jaetaan neljään luokkaan oireiden vakavuuden perusteella. Ykkös- ja kakkosluokan sivuvaikutuksille ei vielä tehdä mitään, mutta kolmos- ja nelosluokassa saatetaan harkita lääkkeen vaihtoa toiseen. Tosin usein lääkkeen vaihtamisesta aiheutuu vain pahemmat sivuvaikutukset, joten käytännössä vaihtoehdoiksi jää odottaa sivuvaikutusten loppumista kokonaan tai lopettaa lääkitys.

HIV:n seuranta perustuu ainoastaan CD4 solujen määrään, virusten määrää ei seurata laisinkaan. CD4 labrat otetaan puolivuosittain ja jos arvo on alle 350, aloitetaan lääkitys. Lääkitystä jatketaan koko raskauden ajan ja syntyneeltä lapselta otetaan useita testejä ensimmäisen 18 kuukauden aikana. Imettämistä suositellaan, vaikka äiti olisikin positiivinen. Monet ovat köyhiä ja yhä useampi lapsi kärsisi aliravitsemuksesta, jos jokaisen HIV-positiivisen äidin pitäisi ostaa lapsilleen korvikeruokaa. Vastaanotolla kaikki kirjaaminen tapahtuu käsin asiakkaan omaan terveyskorttiin ja terveysaseman omaan paperirekisteriin. Jokaiselle asiakkaalle on olemassa tilastot, kenen pitäisi tulla minäkin päivänä. Yleensä perjantaisin yritetään tavoittaa kaikki ne asiakkaat, jotka ovat sillä viikolle jättäneet saapumatta käynnille. Yleisimpiä syitä lääkkeiden hakemattomuudelle ovat ongelmat kuljetusten kanssa, muuttaminen tai sairastelu. Vastaanotolla asiakkailta kysytään aika tiukkaan sävyyn, miksi ei ole saapunut paikalle oikeana päivänä.

Äititysneuvola

Loppuviikolla olin tutustumassa paikalliseen äitiysneuvolaan ja täällä pääsin onneksi kuuntelemaan sikiöiden sykkeitä ja tunnustelemaan vatsoja, vaikka lupaa ei ollutkaan. Naiset käyvät raskauden aikana vastaanotolla neljä kertaa terveydenhoitajan vastaanotolla. Lääkäriä nähdään vain siinä tapauksessa, että raskauden kanssa on jotain ongelmia. Käyntien kaava on aika samanlainen, kuin Suomessa, mutta toki erojakin on. Täällä on paljon miesterveydenhoitajia, eikä se tunnu olevan kenellekään mikään ongelma. Neuvolan puolellakin miesten suhtautuminen potilaisiin on jotenkin alentavaa, tosin tämän hoitajan toiminta ei ole niin räikeää, kuin HIV-klinikalla. Lyhyen haastattelun ja verenpaineen mittauksen jälkeen naiset passitetaan verhon taakse riisuutumaan ja täällä tutkimukset tehdään naisen ollessa ihan ilkosillaan. Tässäkin kaava noudattelee Suomen neuvolakaavaa, mutta välineistö on vain erilainen. Sikiön sykkeet kuunnellaan "mukilla" ja lyöntitiheys lasketaan kello kädessä. Jos sykkeitä ei mukin avulla löydy, niin terveysasemalta löytyy yksi ultra, mutta sitä ei oikein kukaan osaa käyttää, eikä kukaan tiennyt, missä se edes on ja toimiiko se. Jos sykkeitä ei löydy, potilas voidaan ohjata Mbabanen Government sairaalaan lääkärin luokse. Muita eroja tutkimuksessa on se, että hoitaja tunnustelee kaikki ihoalueet, jotta voi varmistua siitä, ettei potilaalla ole mitään infektioita.

Neuvola

HIV-testausta tarjotaan jokaisella kerralla, jos statusta ei ole tiedossa. CD4 soluja seurataan raskauden aikaan tarkkaan, jotta suojeltaisiin sikiötä HIV-tartunnalta. Myös tuberkuloosin oireista kysellään jokaisella käynnillä, koska se on täällä niin yleinen. Hoitajat toivovat saavansa pian käyttöön sähköisen kirjaamisen, koska kaikkiin papereihin kirjaamisiin menee hirveästi aikaa. Jos asiakas esimerkiksi muuttaa, hänestä ei ole uudella paikkakunnalla mitään tietoja. Klinikalla käy kymmeniä asiakkaita päivittäin ja mitään ajanvaraussysteemiä ei ole. Asiakkaan korttiin merkataan edellisellä käynnillä seuraava käyntipäivä ja he yrittävät tulla suunnilleen sinä päivänä. Alkuviikosta vastaanotolle on hirveä ruuhka ja perjantaisin ei tule juuri ketään.

vauvan sykkeitä kuunneltiin tällä ;)

Työ tuntuu välillä aika liukuhihnamaiselta, mutta toisaalta kaikki on ehdittävä hoitaa. Kesken kaiken hoitajat saattavat häipyä tunnin tauolle, mutta toisaalta heidän on pakko ottaa vain breikki johonkin väliin. Terveysasema aukeaa kahdeksalta, mutta yleensä juuri kukaan ei tule töihin ennen puolta yhdeksää. Tälläkin osastolla minua häiritsi asiakkaiden yksityisyyden puute. Asiakas on huoneessa verhon takana ilman vaatteita ja hoitaja tulee paikalle avaten verhon suurieleisesti, kaikki varmasti näkyy vastaanotolle. Lisäksi tutkimushuoneissa oli avoimet ikkunat ja ei mitään verhoja. Tutkittavia äitejä oli useita huoneessa samanaikaisesti, joten kaikki kyllä tietävät toistensa vaivat ja asiat. Ehkä asiakkaat ovat täällä tottuneet käytäntöön, mutta minulle se tuntui todella vieraalta. Suomessa pyritään olemaan välillä ehkä liiankin tarkkoja yksityisyydestä. Torstaina harkkapäivän jälkeen suuntasimme Manziniin käsityömarkkinoille hankkimaan viimeisiä swazituliaisia. Ostoksia alkaa olla sen verran, etten tiedä miten saan kaikkia laukkujani raahattua pitkin Etelä-Afrikkaa ;)

Perjantaina ei ole harkkapäivää, koska vietämme luterilaisen kirkon kappelilla muistotilaisuutta menehtyneen opiskelijan muistolle. Olemme itse saaneet suunnitella tilaisuuden ja siitä olemme kiitollisia. Raskaan viikon päätteeksi olemme ajatelleet mennä porukalla syömään Mbabanessa olevaan espanjalaiseen ravintolaan ja sen jälkeen mahdollisesti tuulettumaan lähettyvillä olevaan ulkoilmabaariin, House on fireen. Aika Swazimaassa alkaa käydä vähiin, tämä on toiseksi viimeinen viikonloppu täällä. 9 viikkoa on kulunut ihan hirveän nopeasti ja kahden viikon päästä on aika suunnata kohti uusia seikkailuja. Koulukin alkaa olla muutamaa harkkapäivää lukuun ottamatta valmiina, joten nyt alkaa olla aika nauttia saavutuksista ja ottaa rennosti Etelä-Afrikan auringon alla.

Palataan taas rakkaat <3