Siis mihin tää aika kuluu näin nopeesti, kohta 6 viikkoo takana täällä ja tuntuu, että me just vasta tultiin. Perjantaina oli lyhyt harkkapäivä toimistolla, koska näitä tunteja tulee aikatavalla, kun tekee koko ajan 10-12 tunnin päiviä. Perjantaina Charles perehdytti minua Swazimaan terveyden edistämisen ohjelmaan, josta saikin mielenkiintoista tietoa. Koko Swazimaassa on tällä hetkellä vain 241 lääkäriä ja ihmisiä on kuitenkin reilu miljoona, kuulostaa aika hurjan vähälle määrälle. Esimerkiksi neurokirurgeja on yksi koko maassa, kuvitelkaa koko suur-Helsinki alueelle vain yksi neurokirurgi hoitamaan kaikki potilaat. Riittääkö? No ei tosiaankaan riitä.

Täällä sairaanhoitajilla ja kätilöillä on todella paljon vastuuta ja taitoa tehdä asioita, koska lääkäreitä on todellakaan ole. Suurimmat syyt lääkäripulaan löytyy koulutuksesta, palkasta ja välineiden puutteesta. Swazimaasta lähdetään Etelä-Afrikkaan, Kiinaan ja Venäjälle opiskelemaan lääkäriksi, eikä niiltä reissuilta enää palata takaisin. Täällä lääkäreiden palkka on huono ja välineet sairaaloissa puutteelliset. Lääkärit joutuvat jatkuvasti potilaiden hoitamisessa tekemään kompromisseja ja potilaita kuolee välineiden puutteiden vuoksi.

Swazimaan terveyssuunnitelmaan on kirjattu, että jonkinlaisen terveyspalvelun, esimerkiksi terveysaseman tulisi sijaita maksimissaan 8 kilometrin päässä kotoa. 80 % ihmisistä asuu niin, että terveyspalvelut ovat tällä säteellä. 20 % ei asu, mutta heille järjestetään outreach palvelua, jossa terveyspalvelut tuodaan asuinympäristöön esimerkiksi jokaisen kuukauden ensimmäinen tiistai. Näin taataan edes jonkinlaiset palvelut myös maaseudulla asuville autottomille ihmisille. Swazimaassa terveyttä edistetään monella tavalla ja RHM:t ovat siinä suuressa roolissa.

Vuonna 2010 täällä oli vajaa 2000 rekisteröityä sairaanhoitajaa ja RHM:ä on noin 5000. Ilman niitä yhteisöjen terveydentila maaseudulla olisi huomattavasti pahempi. Ongelmana systeemissä on se, että yhteistyötä klinikoiden hoitajien ja RHM:ien välillä pitäisi kehittää. Sairaanhoitajat eivät tiedä RHM:ien roolia, joten he eivät osaa hyödyntää heitä asiakastyössä. RHM:t taas tarvitsisivat yhteistyötä klinikkahoitajien kanssa, jotta heillä olisi luotettava taho, josta kysyä neuvoa vaikeammissa terveysongelmissa. Täällä on muutenkin moniammatillinen yhteistyö ihan lapsenkengissä vielä, kehitettävää riittäisi paljon. Terveydenhoitajan näkökulmasta suurimmat ongelmat täällä on alle 5-vuotiaiden lasten suuri kuolleisuus. RHM:en koulutuksessa yritetään panostaa siihen, että he osaisivat opastaa perheitä viemään lapsia ajoissa lääkäriin. Ongelmana on tiedon puute vanhemmilla, ei tiedetä tai osata tarkkailla lasta ja tunnistaa hengenvaaraa enteileviä merkkejä ja oireita. Toinen ongelma on suuri äitiyskuolleisuus, naisia kuolee synnytyksiin jatkuvasti. Syynä tähän on kotisynnytysten suuri määrä. RHM ohjaa ja neuvoo naisia synnyttämään aina sairaalaolosuhteissa ja koko perhettä yritetään ohjata tukemaan naista sairaalasynnytyksiin. Perinteiden muuttaminen nykyaikaan on vain välillä hidasta.

Tarttuvien tautien korkea esiintyvyys huonontaa väestön terveydentilaa. 18-49-vuotiasta noin 31 % on HIV ja Hiv-positiivisilla 80 % sairastaa lisäksi tuberkuloosia. Lisäksi pelkkiä tuberkuloosipotilaita on tuhansia. RHM:t tarvitsisivat lisää koulutusta HIV- ja TB asioissa ja ratkaisu tähän olisi yhteistyön tehostaminen sairaanhoitajien kanssa. Eliniän odote täällä on laskenut muutamassa kymmenessä vuodessa 16 vuotta ja nyt se on enää 40 vuotta. Korkeasta kuolleisuudesta johtuen maan kehittyminen on hidasta, työikäistä väestöä kuolee jatkuvasti ja juuri heidän pitäisi viedä tätä maata eteenpäin. Terveysongelmien lisäksi haasteena täällä on liikenne- ja muissa onnettomuksissa kuolevien ja loukkaantuvien suuret määrät. Liikenteessä ajetaan vanhoilla autoilla hurjaa vauhtia, usein päihteiden vaikutuksen alaisena, turvavöitä ei ole ja jos on, niin niitä ei käytetä ja onnettomuuksia eläinten, erityisesti lehmien, kanssa sattuu paljon. Lisäksi tiet ovat välillä surullisen huonossa kunnossa.

Perjantain tiiviin teoriasession jälkeen sain jo ennen puoltapäivää luvan lähteä viikonlopun viettoon Manziniin. Pian tuli Manzinin porukalta tieto, että meidät oli lauantaina kutsuttu paikallisiin häihin Manzinin lähettyville. En olisi voinut olla enempää innoissani, mutta ongelmana oli se, ettei mulla tietenkään ollut mitään juhlavaatteita täällä mukana. Onneksi paikallinen H&M, Mr.Price pelasti taas ja sieltä löytyikin kaikki tarvittava. Shoppailukierroksen jälkeen otettiin kombi kohti Manzinia, joka on hieman Mbabanea isompi teollisuuskaupunki vajaan 50 kilometrin päässä. Kombi sinne kustantaa 20 emaa eli noin 1,5 euroa. Perillä päästyämme totesimme paikan olevan enemmän kaoottinen, kuin Mbabanen. Perjantai-ilta kului suomikavereiden kanssa juoruten ja maailman parasta jäätelöä, mustikka-juustokakku, syöden.

Joulu on tullut Swazimaahan

Lauantaina suuntasimme nätteinä heti aamutuimaan kohti hääpaikkaa. Kukaan meistä ei ollut koskaan tavannut morsiusparia, koska meidät oli kutsunut sulhasen sisko, joka työskentelee Manzinilaisten kanssa samassa paikassa opettajana. Täällä on tapana, että kutsutut vieraat saavat kutsua vielä omia vieraita häihin. Tämä ja afrikkalaisten isot perheet takasivat sen, että häissä oli noin 300 vierasta. Emme olleet kirkossa, vaan vihkiminen tapahtui isossa hallissa, joka toimi samalla hääjuhlapaikkana. Morsiuspari ja vieraat olivat kaikesta päätellen rikkaita, joten häät olivat melko länsimaalaiset. Toki erojakin oli, laulua ja tanssia oli ihan jatkuvasti. Täällä kaikki osaavat laulaa ihan mielettömän hyvin ja hääparikin esitti yhdessä aivan ihana laulun SiSwatiksi. Uskonto näyttelee Swazimaassa suurta roolia ja se näkyi myös hääjuhlassa. Välillä rukoushetkissä ihmiset olivat aivan transsissa ja itsellä oli ehkä vähän hämmentyneen huvittava fiilis. Täällä uskonto on kuitenkin iloinen asia ja itse en koe sitä samalla tavalla ahdistavana, kuin joskus Suomessa todella uskovaisten seurassa.

Banaania häissä ;)

Tyypillistä swaziruokaa

Sulhaselle kyseessä olivat toiset häät eli polygamyn luvatussa maassa tästä vaimosta tuli siis numero 2. Valitettavasti omaan silmään hääpari ei näyttänyt kovinkaan onnelliselta tai vastarakastuneelta, vihkimisen jälkeen ei edes suudelmaa irronnut papin pyynnöstä huolimatta. Morsiamen nyrpeä naama saattoi johtua toki myös jännityksestä tai sitten tämä pari vaan ei ollut aivan luotuja toisilleen. Kokonaisuutena juhla oli mukava ja muut vieraat ottivat meidät ihanasti vastaan. Ihmiset tulivat juttelemaan ja tunsimme olomme erittäin tervetulleeksi. Ainut miinuspuoli oli, että tilaisuus kesti aamukymmenestä iltapäivä kolmeen ja vasta kolmen jälkeen saimme ruokaa. Siinä vaiheessa nälkä alkoi olla sitä luokkaa, että taju meinasi lähteä. Ruoka oli perinteistä swaziruokaa, ei mitään gourmeeta, mutta hyvää. Ruokailun jälkeen otettiin hääparista kuvia ja hääpari jakoi kaikille pienet hopeiset pussukat, jossa oli suklaa sisällä. Noin puoli viiden aikaan hääjuhla loppui, meidän mielestä ehkä vähän kesken kaiken. Hääpari oli ilmeisen väsynyt edellisen yön koristelutalkoista.

Häissä

Häiden jälkeen kävimme hakemassa kakun ja viiniä kaupasta, häissä kun ei kakkua tarjoiltu. Illalla juhlistimme minun tulevaa työpaikkaa ja kymmenen jälkeen suuntasimme paikalliseen yökerhoon, ensimmäinen kerta koko Swazimaan aikana. Yökerho oli omasta mielestäni ihan karmea ja kävelimme puolen kilometrin päähän toiselle clubille, joka olikin yllättäen kiinni. Palasimme ensimmäiseen paikkaan, mutta montaa tuntia emme viihtyneet. Vähän liikaa humalaisia ja kähmiviä käsiä minun makuun, mutta onpahan nyt käyty kokeilemassa. Toista kertaa ei täällä tarvitse mennä ainakaan tuohon paikkaan. Illalla ei unta tarvinnut odotella, sen verran tapahtumarikas päivä oli takana.

Työpaikan juhlintaa lauantai-iltana

Sunnuntai kului auringonottoon ja kissanpentujen pelastusoperaatioon. Manzinilaisten majapaikka on orpokodin pihalla oleva omakotitalo ja orpokodin pojat näyttivät meille kissanpennut, joiden emo oli kuollut. Pentuja oli ollut neljä, mutta yksi oli jo kuollut ja muutkin näyttivät todella heikoilta. Haimme maitoa ja pillien ja muovipussien avulla pojat yrittivät saada pentuja juomaan maitoa. Siinä me puun alla kuusi suomalaista tyttöä ja noin kymmenkunta orpokodin teinipoikaa yritimme auringonpaahteessa pelastaa kissanpentuja. Pennut näyttivät saavan vähän ravintoa ja vaikuttivat jo paljon virkeämmiltä meidän poistuessa paikalta. Pojat vaikuttivat pitävän erittäin hyvää huolta pennuista, toivottavasti ne olisivat edelleen elossa. Täällä ei ole mitään löytöeläinkotien tapaisia paikkoja, minne tällaisia eläimiä voisi viedä.

Orpokodin pojat pelastamassa kissoja

Pahoittelut tönköstä tekstistä, ihan järkyttävä väsymys, takana on taas yli 11 tunnin harkkapäivä ja immigration papereiden kanssa on edelleen ongelma. Kohta mut varmaan karkotetaan maasta, jos ne eivät huomenna terveysministeriössä allekirjoita mun papereita. Pamela kuumottelee mua koko ajan viesteillä, vaikka oon kuinka yrittänyt selittää sille, että ei ole minusta kiinni, että kestää. Tää byrokratia ja hierarkia on vaan välillä niin uskomatonta. Pistin tänään Johnin soittamaan sille ja selittämään asian niin ehkä se nyt meni paremmin perille. Nyt mä painun nukkumaan, koska immigration papereiden takia mun pitää olla huomenna harkassa jo puoli kahdeksan.

Kuulumisiin murut <3