Saako nyt sanoo pari negatiivista sanaa? Edelleenkin Swazimaa ja Afrikka tuntuu hienolta paikalta, mutta muutamana päivänä intensiivikurssin aikana on itseäni ärsyttänyt suunnattomasti oman kielitaidon puute. Päivittäinen keskustelu, perusasionti ja kevyt small talk onnistuu, mutta luentojen aiheet kestävästä kehityksestä, tutkimusetiikasta ja voimaantumisesta ovat palauttaneet minut maanpinnalle kielitaitoni kanssa. Tosin sanasto kasvaa päivä päivältä, mutta välillä turhautuminen nostaa päätään. Mutta toisena päivänä taas tuntuu, että kyllä mä nää opin, jos vaan haluan tarpeeksi.

Toinen asia, joka häiritsee, on se, että suomalaisia on täällä paljon ja omalta mukavuusalueelta poistuminen on hankalaa. Vaikean paikan tullen suomalaisiin on helppo tukeutua, mutta kielitaito ei kehity mitenkään muuten, kuin puhumalla. Edelleenkin olen maailman onnellisin siitä, että olen menossa harjoittelupaikkaani yksin. Suomalaisia ei ole yhtä ainuttakaan lähettyvillä, joten eiköhän se kielikin siitä muutaman viikon jälkeen ala sujua. Koulupäivien jälkeen huomaan olevani todella väsynyt, uni on tullut viime päivinä jo ennen yhdeksää. Keskittyminen ja vaikeat aiheet vieraalla kielellä vievät kaiken energian. Illalla ei juuri jaksa muuta kuin syödä ja ottaa rennosti. Keskiviikkoiltana tosin tehtiin tyttöjen kanssa pakarajumppa videolta, kunnon ysärimeininkiä siis.

Intensiivikurssin ensimmäinen viikko on edennyt melkein loppuun, perjantaina teemme vielä tutkimuskysymykset kenttäviikkoa varten. Kuulin mielenkiintoisen legendan meidän löytämästä oikoreitistä koululle. Oikoreitti kulkee Sandra Lee Center orpokodin ohi ja kuulemma sitä kautta ei saisi koskaan mennä, koska joskus siellä olevan joen luona on tapettu albiinoja. Taitaa olla aikamoinen urbaanilegenda, mutta totuus on, että albiinoja on täällä joskus vainottu ja pidetty pahojen henkien lähettäminä. Onhan se kummallista, jos musta nainen synnyttää täysin valkoisen lapsen. Albiinoilta puuttuu jostain syystä väripigmentti täysin. Täällä olon aikana olen nähnyt muutaman albiinoihmisen. Mutta löytämämme reittiä aiomme kulkea jatkossakin, eiköhän tuo juttu ole joku muinaislegenda.

Torstaina meille kävi luennoimassa amerikkalainen Kathy, joka kertoi meille kenttätyöstä Ngoninissa, Pohjois-Swazimaassa. Ngoninissa on yhteisö, joka koostuu useista kotitalousryppäistä. Yhdessä ryppäässä asuu eri mökeissä vanhemmat, tädit, sedät, serkut ja isovanhemmat. Näitä ryppäitä on Ngoninissa siellä täällä ja ne muodostavat yhteisön, johon olemme menossa haastatteluita toteuttamaan. Kathy itse on työskennellyt ohjelmassa Ngoninissa jo 2000-luvun alusta.

Ihan tarkkaan minulle ei kaikki ohjelman sisältö selvinnyt, mutta perusidea on se, että yhteisöön ei tuoda valmiita ratkaisuja ja tavaroita, vaan autetaan yhteisön jäseniä itse löytämään ratkaisuja ja parempia toimintatapoja. Esimerkiksi kouluissa opettajia on autettu siirtämään luokkien puupenkkejä luokkien reunoille, jotta lapsille jää vapaata leikkitilaa ja tilaa mielikuvitukselle. Kathy kertoi myös pre-schoolien lasten pelkäävän wc-istuimia. Niitä on kouluissa tehty vähemmän pelottavaksi, mutta keinot jäivät minulle vielä hieman epäselviksi. Yhteisöä on autettu puutarhan istutuksessa ja heitä on opetettu tekemään asioita, joista koko yhteisö hyötyy.

Eräs intensiivikurssilla ollut mies, joka on itse asunut tuossa yhteisössä, hämmästeli suomalaisten perhekäsitystä. Meidän käsitykseen perheestä kuuluu vain ydinperheen jäsenet, useimmiten vanhemmat ja sisarukset, joskus myös isovanhemmat. Yhteisössä asunut kertoi perheensä koostuneen kyymenistä serkuista, vanhemmista, sisaruksista, 4 isovanhemmasta, sedistä, tädeistä ym. Eroaa siis melkoisen paljon ainakin omasta lapsuuden elinpiiristäni. Tässä ajassa on tullut hyvin esille länsimaalaisen ja afrikkalaisen lapsen kasvatuksen ero. Täällä ei tiedetä/panosteta esimerkiksi varhaiseen vuorovaikutukseen, mutta toisaalta lapsilla on ympärillä paljon tuttuja aikuisia, vaikka vanhemmat olisivat töissä.

Haastattelukysymyksemme tulevat koskemaan lähisuhdeväkivaltaa ja vaikean aiheen kanssa on ensiarvoisen tärkeää, että käyttäydymme muuten maaseudulla kulttuurin sopivalla ja kunnioittavalla tavalla. Meitä ohjeistettiin pukemaan pitkät hameet päälle, vanhemmat ihmiset kokevat epäkunnioittavana, jos tytöt pukeutuvat housuihin. Myös selän ja olkapäiden paljastaminen ei ole suositeltavaa, joten peittävät vaatteet siis päälle. Kathy kertoi Swazimaassa lasten lyömisen ja pahoinpitelyn olevan yleistä. Täällä näkee 1-2 vuotiaita lapsia, joiden ensimmäinen sana keppi swatiksi, koska vanhemmat ovat lyöneet heitä sillä. He eivät opi ensimmäiseksi mom or dad, kuten ehkä länsimaissa.

Lapset myös leikkivät eläinten kanssa lyömällä heitä kepeillä, koska ovat itse saaneet samanlaista kohtelua. Toisaalta täällä ihmiset, jotka ovat itse kokeneet väkivaltaa lapsena, ovat kertoneet, ettei se ole mukavia muistoja jättänyt, mutta hei eivät ole myöskään erityisen traumatisoituneita siitä. Emme siis voi mennä yhteisöön sillä asenteella, että säälimme kaikkia lapsia, koska ei meillä oikeasti ole tietoa heidän kokemuksistaan ja onnellisuudestaan.

Keskustelun ja haastatteluiden aikana ei saa olla kädet taskussa. Meille kerrottiin myös, että ihmisiä ei saa osoittaa sormella, vaan tavallaan nyrkillä. Asiat ovat varmasti päteneet joskus myös Suomessa, mutta sukupolvien aikana ja kulttuurin muuttuessa ne eivät ainakaan nuoremmille ole enää tuttuja. Toisten kotiin mentäessä ei ole kohteliasta istua alas ennen, kuin on saanut luvan ja jos kehoitetaan istumaan alas esimerkiksi ruohomatolla, siitä on epäkohteliasta kieltäytyä. Jos sinulle tarjotaan ruokaa tai juomaa, siitä ei ole soveliasta kieltäytyä, oli se sitten mitä tahansa.

Kathy varoitti meitä, että aihe on vaikea ja voi olla, ettemme saa kovinkaan kummoisia vastauksia perheiltä. Puheen lisäksi meidän tuleekin tarkkailla ilmeitä, eleitä ja kaikkea kehonkieltä, jotta saamme aineistoa aikaiseksi. Lähdemme Ngoniniin sunnuntaina. Maanantain ja tiistain keräämme aineistoa kentältä, keskiviikkona on tarkoitus analysoida keräämämme aineisto, torstaina on workshoppi ja torstai-iltana palaamme takaisin Mbabaneen. Perjantaina on vielä seminaari, jossa esitellään saamamme aineisto ja analysoinnin tulokset. Luvassa on siis työntäyteinen ja varmasti rankkakin viikko, mutta uskon että myös erittäin antoisa ja mielenkiintoinen. Mahdollisuutta osallistua tällaiseen projektiin ei varmasti toiste tule.

Ennen ensi viikon työrupeamaa on kuitenkin luvassa aivan huippu viikonloppu. Lähdemme Krugerin luonnonpuistoon Etelä- Afrikkaan safarille. Kruger on eteläisen afrikan suurin luonnonpuisto, siellä käy yli miljoona turistia vuosittain ja alue on todella laaja. Krugerissa pitäisi nähdä kaikki big five eläimet ja paljon paljon muuta. Kuvia tulee varmasti räpsittyä paljon. Lähdemme matkaan jo perjantaina, lauantai ja sunnuntaiaamu menevät safareilla ja sunnuntai-iltapäivällä palaamme iltapäivällä takaisin Swazimaahan Ngoninin kautta.

Seuraava viikko kuluu siis reissun päällä ja rinkka kulkeekin mukana. Torstaina piti aloittaa malarialääkkeiden syöntikin uudelleen, koska olen menossa maaseudulle. Mbabanessa en ole niitä syönyt, täällä ei kukaan muukaan syö ja en ole nähnyt yhtään hyttystä koko kahden viikon aikana. Samoin Mbabanessa vesijohtovettä on aivan huoletta voinut juoda, mutta maaseudulla se on keitettävä. Yhteisössä on ilmeisesti jotain kauppoja, mutta valikoima niissä on erittäin rajallinen ja hinnat korkeita. Jos haluaa jotain erityistä, ne tuotava sinne mukanaan.

Torstaina annoin Loman lapsille värikyniä ja piirustuspaperia, he olivat kovin onnellisia niistä. Loma lupasi myös selvittää Patricialta pyykin pesun hintaa, koska tällä hetkellä Patricia pyytää muutaman vaatteen pesusta 5€, joka olisi Suomessakin aivan ryöstöhinta. Pelasin Loman 5-vuotiaan lapsen kanssa tänään myös pöytäfutista, nää lapset ovat niin vieneet mun sydämen <3. Perjantaina edessä vielä tiivis koulupäivä, jonka jälkeen liftaamme äkkiä kyydin talolle, koska kuljetus Krugeriin lähtee heti neljältä. Viikonlopusta tulee varmasti unohtumaton kokemus, leijonat ja sarvikuonot ja mieletön luonto odottaa meitä. Ja oikeesti alkutekstin valituksesta huolimatta mulla on ihan älyttömän hyvä olla 85 % ajasta, piti nyt vaan vähän heittää realismia kehiin, ettei koko blogi mee vaan kaiken hehkuttamiseksi ja liian siirapiksi. Ja muistakaa kaikki, jotka luette tätä, ootte mun mielessä. <3