Keskiviikkona jatkui sukelluskurssi ja heti aamukahdeksalta teimme vielä viimeiset allasharjoitukset ennen merelle lähtöä. Allasharjoitukset menivät hyvin ja olin ihan levollisin mielin lähdössä merelle. Kaikki muutkin sanoivat, että näytin paljon levollisemmalta, kuin eilen ja siltä minusta tuntuikin. Olin saanut edellisenä iltana sähköpostiin viesti, jossa luki " sinä pystyt ihan kaikkeen, mihin haluat. Kun riittää mielenkiintoa, löytyy uskoa ja kun on noita molempia, voi valloittaa maailman ja löytää itsestään vahvuuden ihan kaikkeen". Viestin lähettäjä tuskin arvasi, miten täydelliseen hetkeen viesti tuli. Juuri kun olin illalla suurimmassa epätoivossa, luin viesti ja jotenkin tajusin, että niinhän se onkin. Kaikki on kiinni omasta uskosta. Satukin sanoi allasharjoituksen jälkeen, että teknisesti ei ole mitään ongelmaa, nyt kaikki on vain kiinni omasta päästäni.

Heti veneessä mulla oli fiilis, että tänään kaikki sujuu hyvin. Veneestä hypättiin taas selkä edellä veteen ja kun se oli jo kerran tehnyt, se ei enää toisella kerralla pelottanut. Merenkäyntikin oli tänään huomattavasti rauhallisempaa tiistaihin verrattuna. Sen verran hengitys oli nopeaa, että en meinannut päästä pinnan alle, vaikka liivi oli tyhjä ilmasta. Onneksi joku kiskoi minut jalasta ja pian sitä oltiinkin pohjassa 15 metrin syvyydessä. Meillä oli liuta tehtäviä edessä ja yritin toistella sähköpostin sanoja päässäni. Tehtävät sujuivat hienosti ja ehdittiin jopa vähän katsella kalojakin sukelluksen jälkeen. Olin ylittänyt itseni enemmän, kuin ikinä olisin voinut kuvitella. Edellispäivän raskas pettymys oli vaihtunut tunteeseen, jota on tähän vaikea kuvailla. En voinut ymmärtää, että olin oikeasti tehnyt, jotain joka pelotti suunnattomasti. Merireissun jälkeen edessä oli vielä loppukoe ja sitten olisimme suorittaneet open water diving kurssin ansiokkaasti ja saisimme sukeltaa lähes missä tahansa 18 metrin syvyyteen.

Sukelluskurssin jälkeinen riemu, ilo ja onnistuminen vaihtuivat nopeasti musertavaan suruun ja epäuskoon. Yksi meistä avasi sattumalta sähköpostin, koska sukelluspaikassa oli toimiva netti. Siellä odotti jotain, jota emme ikinä olisi voineet kuvitellakaan kokevamme tämän reissun aikana. Yksi meidän suomiporukasta oli kuollut harjoittelupaikallaan äkillisesti sinä aamuna. Lähes kaikki meistä oli Mosambikissa, eikä koulu tai kukaan muukaan saaneet meihin puhelimilla yhteyttä, joten jouduimme lukemaan tämän tiedon sähköposteista. Päässä pyöri sata kysymystä, miksi juuri hän? Miksi ihminen, joka rakasti elämää ja työtään, menehtyy aivan liian aikaisin. Koko tapahtumaa on edelleen vaikea ymmärtää ja käsittää. Surua helpottaa se, että hän sai tehdä rakastamaansa työtä viimeiseen saakka, auttaa muita ihmisiä. Vaikka tunsin hänet vain tämän kahden kuukauden ajan, tulen muistamaan tämän lopun elämääni. Parempaa tarinankertojaa saa hakea, en ole ikinä nauranut kenenkään jutuille niin paljon. Joidenkin ihmisten kohtaaminen jättää meihin pysyvän jäljen ja hän oli juuri sellainen. Opin häneltä valtavasti asenteesta elämää kohtaan, en vain vieläkään ymmärrä, miksi kaikki päättyi niin äkkiä. Lepää rauhassa <3.

Keskiviikkoilta ja torstai menivät aika sumussa, mutta onneksi meidän suomiporukka on niin ihana, että voimme kaikkia asioita ja tunteita purkaa yhdessä. Torstaina makasin vain rannalla tekemättä mitään. Sukelluskurssi vei voimat hetkeksi, päivät olivat olleet pitkiä. Illalla kävimme syömässä, Tofossa on aivan ihana ravintola, josta saa hot rock pihviä ja tonnikalaa. Ruoka oli ihan täydellistä. Muutenkin Tofon ravintolat olivat yhtä lukuun ottamatta aivan älyttömän hyviä ja kohtuuhintaisia.

Muut meni surffitunnille, mutta mua laiskotti liikaa ;)

Olin kuullut, että sukellukseen jää koukkuun ja niinhän siinä minullekin kävi. Yhden lepopäivän jälkeen oli taas pakko päästä sukeltamaan, peräti kaksi kertaa. Tällä kertaa turha jännitys oli poissa, koska ei ollut paineita suorittaa kurssin tehtäviä, vaan saimme keskittyä itse sukeltamiseen ja kalojen bongailuun. Merenalainen elämä on ihan mielettömän kaunista, nähtiin kymmeniä erilaisia värikkäitä kaloja ja yksi jättikilpikonna. En ole muuten ikinä tajunnut, kuinka kovaa kilpikonnat pystyvät uimaan vedessä. Uimisessa ja ilman säätelyssä oli aika paljon hakemista, varsinkin ekalla sukelluksella, mutta hauskaa oli. Aika veden alla menee ihan hurjan nopeasti, sitä ei siellä yhtään ymmärrä, miten nopeasti 45 minuuttia voi kulua. Sitä on jotenkin niin lumoutunut kaikesta. Etelä-Afrikassa aion todellakin sukeltaa useamman kerran.

Jos kukaan suunnittelee lomamatkaa, menkää Mosambikiin ja Tofoon. Se paikka on ihana ja turistimassat eivät ole pilanneet sitä. Mitään megabileitä sieltä on turha etsiä, mutta merta, kauneutta, valkoista hiekkaa, paahtavaa aurinkoa, ihania ihmisiä ja taivaallista ruokaa, sitä se on <3. Etsikää Tofosta Liquid Dive Adventures ja menkää sukeltamaan ja ocean safarille(maksettu mainos) ;) Koko Forsmanien perhe on aivan ihana ja olen elävä todiste siitä, että Satu saa kenestä tahansa sukeltajan. Minulla harvoin tulee näin kovaa kaipuuta johonkin paikkaan takaisin, mutta Tofo todellakin on sellainen. Ennemmin tai myöhemmin mä palaan sinne ja viikko ei todellakaan ollut tarpeeksi. Ja kuinka iloinen voi olla siitä, että elämässään kohtaa näin ihania ihmisiä.

Tofo <3<3

Reilu viikko Tofossa meni aivan liian nopeasti ja lauantaina edessä olikin bussimatka takaisin Maputoon. Bussi lähti aamulla kello 4:00, tällä kertaa ajoissa. Ensimmäisen ja ainoan vessapysähdyksen teimme 10 aikaan aamulla, toki ennen sitä olimme pysähdelleet milloin missäkin ottamaan ihmisiä kyytiin ja joka kerta ikkunoihin tultiin kaupustelemaan kaikkea mahdollista. Onneksi pysähdykset olivat nopeita, koska muuten olisin saattanut ostaa mitä vain kapulaanasta matkakaiuttimeen ja kiinalaiseen hyttysmyrkkyyn. Lopulta noin yhden aikaan olimme perillä Maputossa ja puolet meistä päätti jatkaa matkan loppuun saakka Swazimaahan. Puolet jäi Maputoon vielä yöksi ja tulivat sitten sunnuntaina perässä. Meillä kävi tuuri, koska jouduimme Maputon kombiasemalla odottamaan vain reilun tunnin Manzinin kombin täyttymistä. Tässä vaiheessa alkoi kuumuus ja väsy painaa ja kaupustelijoihin meinasi mennä hermo. Kombissa olevat Swazimaalaiset saivat hyvät naurut, kun vetäisin yhden kaupustelijan edestä ikkunan kiinni, kun ei kiitos ei mennyt muuten perillä.

Matka Manziniin oli harvinaisen pitkä ja Hiacen jouset olivat jääneet ilmeisesti viime vuosituhannelle. Kuoppaisella tiellä matka oli erittäin pomppuinen. Neljä ihmistä kuumassa ja ahtaassa Hiacessa takapenkillä, noh elämys sekin. Rajamuodollisuudet menivät hyvin, mutta vähän Swazimaan puolella kombi pysäytettiin ja auto tyhjennettiin, koska tullimiehet halusivat tietää, onko meillä tullattavaa. Lopulta noin puoli kahdeksan aikaan olimme perillä Manzinissa. Loppumatkasta meinasi jo tulla epätoivo, ettei matka pääty ikinä. Lisäksi meidän vieressä istuva mies halusi tietää kaiken suomen poliittisesta järjestelemästä. Ei ehkä ihan paras ajankohta hänen kyselyilleen, mutta yritimme vastata kohteliaasti. Manzinista otimme vielä taksin Mbabaneen ja perillä olimme lopulta noin puoli kymmenen aikaan. Ihan kohtuullisen pitkä päivä siis oli.

Sunnuntai menikin täysin lepäilyyn ja tapasimme keskustassa niiden kanssa, jotka olivat olleet swazimaassa kuoleman tapauksen sattuessa ja kävimme asioita heidän kanssaan läpi. Mbabanessa oli ukkosmyrskyä sekä lauantaina, että sunnuntaina, joten säästä tiesi olevansa takaisin Swazeissa. Maanantaina piti alun perin jatkaa harkkaa, mutta sunnuntai-iltana yhteyshenkilömme laittoi viestiä, että maanantaina tapaisimme kaikki Mbabanessa. Paikalle tuli kirkon kriisityöntekijöitä ja saimme itse suunnitella milloin ja millaisen muistotilaisuuden haluamme pitää. Kirkon työntekijöiden kanssa jutteleminen helpotti ainakin omaa oloani, mutta ehkä vasta alkuviikon aikana on oikeasti tajunnut, mitä on tapahtunut. Mosambikissa sitä oli jotenkin niin kaukana tästä kaikesta, ettei se siellä tuntunut niin todelliselta.

Yksi meistä sanoi eilen hyvin surun kokemisesta. Suomessa sureminen on erilaista, silloin sinun tulee yleensä tukea perhettä surun keskellä, mutta täällä sinulla on kaikki aika ja tila surulle itselläsi, joka tuntuu hämmentävältä. Swazimaalaisten suhtautuminen kuolemaan ja siitä puhumiseen on hyvin erilaista, kuin Suomessa. Täällä kaikki tietävät tapauksesta, koska se on ollut jo lehdessäkin. Ihmiset kyselevät kaikkea avoimesti ja asioista puhutaan ääneen. Paikalliset kohtaavat kuolemaa paljon enemmän ja ovat asian kanssa jotenkin paremmin sinut, kuin länsimaalaiset. Pidän tästä suhtautumisesta enemmän ja haluan viedä sen mukanani Suomeen. Puhutaan asioista, ei jätetä ketään yksin ja yritetään tukea toinen toisiamme. Kohtaaminen voi tuntua vaikealta, mutta jotenkin täällä suomalainen tapa ajatella, ettei halua vaivata toisia ihmisiä omilla murheillaan ja surullaan, tuntuu nyt kovin vieraalta.

Elämä on tässä ja nyt, koskaan ei tiedä, kuinka paljon meillä on aikaa jäljellä. Pidä ympärilläsi ihmisiä, joiden seura tekee sinulle hyvää ja joista saat positiivista virtaa. Karsi negatiiviset ihmiset, joiden seura ei tee hyvää. Tee asioita, joita rakastat, toteuta haaveet ja unelmat, vaikka ne olisivat kuinka hulluja. Life is too short to wait <3