Viikko on taas hurahtanut loppuun ihan huomaamatta. Keskiviikkona mentiin harkkapaikan kanssa pohjois-Swazimaahan katsomaan "uusien" RHM:en kastetilaisuutta. Uusi tarkoittaa sitä, että osa oli valmistunut jo 2010 ja yksi jo 1987, mutta tätä tilaisuutta ei vain ole ehditty pitämään aikaisemmin. Tilaisuuden tarkoituksena on se, että yhteisön chief toivottaa uudet RHM:t tervetulleiksi yhteisöön ja samalla yhteisön toivotaan tukevan ja auttavan RHM:iä työssään. Päivä oli todella hauska, RHM:t esittivät meille näytelmiä ja hienoja perinteisiä tanssiesityksiä. Keskiviikkona oli vaan tosi kylmä ja tilaisuus pidettiin ulkona, joten pieni jäätymiskuolema meinasi iskeä. Esitysten jälkeen meille tarjottiin lounas yhteisön mökissä perinteiseen tapaan lattialla istuen. Mökissä istutaan kaislamatoilla miehet toisella puolella ja naiset toisella puolella ikäjärjestyksessä siten, että vanhin istuu lähimpänä ovea. Työpäivän jälkeen meidän autonkuljettaja vei minut Ezulwiniin, jossa tapasin muut ja menimme Ocean Basketiin syömään maailman parasta sushia ja siitä leffaan katsomaan If I stay. Voin kertoa, että oli maailman ihanin leffa, itkin 1,5 tuntia putkeen…

Torstaina harkassa oli vuorossa toimistopäivä, joka tarkoitti sitä, että yli viisi tuntia kolme ihmistä vääntää excel-taulukkoa. Yhden aikaan totesin, että mun pitäisi lähteä tekemään koulutehtäviä, koska ei noista toimistopäivistä kyllä saa irti yhtään mitään. Onneksi John oli ihan suopea ajatukseen ja päästi minut kotiin ja sainkin hommia hyvin tehtyä, kun Alma ja Tiia oli illan jumpassa.

Perjantaina lähdimme aamusta kohti Manzinia ja Raleigh Fitkin Memorial Hospitalia, jossa on muutama suomalainen sairaanhoitaja tekemässä harjoitteluaan. Takis oli luvannut esitellä meille sairaalaa ja kertoa sen toiminnasta. Kyseessä on siis keskussairaala, jossa hoidetaan potilaita laidasta laitaan. Heti alkuun huomio kiinnittyi ihmisjoukkoihin, jotka odottivat penkeillä pihoilla ja osa nukkui nurmikolla. He odottivat pääsyä lääkärin vastaanotolle, tosin lisämaksusta pääsi yksityiseen huoneeseen ja vastaanotolle nopeammin. Käyntimaksu on 20 randia, riippumatta siitä, mitä potilaalle tehdään. Sairaala on kirkon ylläpitämä, mutta valtio maksaa kirkolle sairaalan ylläpitämisestä. Sairaalassa Swazimaan lääkäripula hyppää todella silmille, esimerkiksi päivystyksessä ei ole yhtään omaa lääkäriä, vaan sairaanhoitajat toimivat protokollan mukaan ja jos se ei potilasta auta, niin sitten lääkäri toiselta osastolta yrittää ehtiä auttamaan. Sairaanhoitajat tekevät paljon töitä, jotka Suomessa kuuluvat lääkäreille.

Takis kertoi meille lapsesta, jolla oli koko ylävartalossa valtavat palovammat ja lapsi oli ollut samoissa sidoksissa neljä päivää. Sidokset olivat liimautuneet ihoon kiinni ja niiden irrottamiseen avuksi lidoqain-geeliä ei löytynyt koko sairaalasta. Kipulääkitystä ei käytännössä tunneta lainkaan, ellei panadolia lasketa. Sairaalassa on ollut suomalaisia lääkäreitä, mutta kaikki ovat lähteneet kuukauden sisällä. Kuolema, välineiden puute, potilaiden epäselvät tautistatukset, suuri mahdollisuus saada itse jokin tauti ja jatkuva prioirisointi siitä, että kenet tänään voidaan pelastaa karkottavat suurimman osan lääkäreistä. Sairaalan työkieli on englanti, koska lähes kaikki lääkärit ovat muualta tulleita.

Välillä potilaita kuolee sen takia, että lääkärit eivät vain yksinkertaisesti osaa auttaa potilaita. Potilaiden hierarkia menee täällä miehet, naiset ja lapset eli lasten osastolla hoito on kaikista surkeinta. Kuitenkin hoitajat ja lääkärit yrittävät parhaansa mukaan näissä olosuhteissa ja näillä välineillä hoitaa potilaita. Vierailimme dialyysi ja ICU-osastolla, jotka olivat uusia ja vastasivat varustelutasoltaan täysin suomalaista sairaalaa, kun taas lastenosasto oli todella alkeellinen. Lastenosastolla oli hoidossa tyttö, jolla oli murtunut molemmat jalat ja hän oli usean kuukauden venytyshoidossa, koska täällä ei riitä resurssit leikata murtumapotilaita. Lastenosastolla noin puolella oli bakteerimeningiitti ja aliravitsemuspotilaita oli paljon. Täällä hoitajat eivät millään osastolla tee muuta, kuin sairaanhoidolliset asiat eli kaikki syöttäminen ja peseminen jää omaisten vastuulle. Jos omaisia ei ole, tilanne on mahdoton. Osastoilla on ihmisiä, jotka käytännössä kuolevat nälkään.

Sairaalakäynti oli pysäyttävä ja Takis toimi meille loistavana oppaana. Jos ensiavussa on muutamia potilaspaikkoja ja sairaalaan tuodaan potilaita kolaripaikoilta, tila loppuu käytännössä heti kesken. Hoitoa saavat ne, jotka on mahdollista pelastaa tai ne, joilla on tarpeeksi rahaa. Ja vaikka hoitoa saakin, se ei välttämättä ole tehokasta. Täällä näkee paljon esimeriksi vänkyräjalkoja, joten murtumien venytyshoito ei ilmeisesti ole kovin toimivaa. Mutta se on ainoa keino. Hygieniataso ei täällä todellakaan ole lähimainkaan Suomen tasoista, mutta ehkä Suomessa onkin menty vähän yli joidenkin asioiden kanssa. Täällä kyllä esimerkiksi palovammat paranee ja eivät infektoidu huonommallakaan hygienialla, koska täällä ei ole totuttu niin steriileihin sairaalaympäristöihin, kuin Suomessa. Mutta kyllä silti kaikki, jotka saavat käyttää Suomen terveydenhuoltojärjestelmää, ovat erittäin etuoikeutettuja ja onnekkaita. Sairaalakäynnin jälkeen oli hyvä käydä Manzini marketilla vähän käsityöostoksilla ja illalla kävimme Malandelasissa syömässä, mutta paikka ei ollut kovin kehuttava.

Lauantaina otimme kombin kohti Mankaynea tarkoituksena lähteä vaeltamaan ja uimaan Khelekhele joelle. Todellisuudessa jouduimme ottamaan kaksi kombia keskelle köyhää maaseutua, jotta pääsimme lähellekään aikomaamme paikkaa. Kombi pudotti meidät lehmien keskelle ja hetken siinä ihmettelimme, missä ihmeessä oikein olimme. Paikallinen nainen neuvoi meidät ystävällisesti joelle, ihmetteli vain, miksi me sinne olimme menossa. Vajaan tunnin alamäkikiipeilyn jälkeen tulimme joelle, mutta se näytti todella säälittävälle. Seurasimme joenvartta ja iloksemme huomaisimme olevamme ihan oikeassa paikassa joenuomalla. Siellä oli uimassa paikallisia poikia ja muita turisteja ei tosiaankaan näkynyt lähimainkaan. Hyppäsimme jokeen uimaan ja nyt toivotaan, ettei mikään loinen tarttunut mukaan matkaan. Täällähän ei makeissa vesissä saisi uida Bilharzian takia, mutta joessa oli niin paljon virtausta, ettei siellä mitään voinut olla.

Lähtiessämme annoimme ylijääneet eväät paikalla oleville laihoille pojille. Ja voi niitä maailman iloisimpia kasvoja, mitä pähkinät, banaanit, omenat ja keksit aiheuttivat. Pojat jakoivat eväät keskenään ja hyvä mieli oli taattu molemmin puolin. Lapsi voi muuten juosta mäkeä ylös aika lujaa, kun huikkaa, haluatteko banaania. Kiipesimme mäen takaisin ylös ja jäimme toviksi odottelemaan kombia takaisin sivistyksen pariin. Kello oli jo yli viisi ja paikalliset pelottelivat, ettei kombit enää liiku ja pieni epätoivo meinasi iskeä. Kombipysäkillä oli pieni kyläkauppa, josta ostimme vielä sipsipussit paikalla oleville lapsille. Heidän joukossaan oli tyttö, joka seurasi meitä mennessä melkein joelle saakka ja ohjasi oikeaan suuntaan, kun meinasimme eksyä. Hän todella oli sipsinsä ansainnut. Joku paikallinen joskus sanoi, että vaikka sinulla olisi vain yksi keksi, se pitää jakaa ystävien kesken. Niin, jaettu ilo on moninkertainen ilo. Sen mä olen täällä oppinut. Aurinko saattoi vähän käräyttää, mutta vaeltaminen lehmien, lampaiden ja vuohien keskellä oli hauskaa.

Sunnuntaina suuntasimme Manzinista Ngwenya lasitehtaalle, josta puhalletaan kierrätetystä lasista ihan kaikkea mahdollista. Paikalla on loistava idea, mutta siellä oli aivan liikaa valkoihoisia turisteja ja kaikki tuotteet olivat todella ylihinnoiteltuja. Siitä huolimatta pari kivaa juttua tarttui mukaan kotiin vietäväksi. Mbabanessa on koko sunnuntain ollut sähkökatko, joten saa nähdä, minkälaisen ruokamyrkytyksen noista ruuista saa, joita kyllä aion edelleen syödä. Ensi viikolla kolme harkkapäivää ja torstaina kello 7:00 suuntana MOSAMBIK. Niin siisti viikko edessä!

Palataan taas murut <3