Aloittakaamme taman kertainen lukuhetki kevyehkolla yhteiskuntapoliittisella pohdiskelulla. Sen enempaa poliittista kantaa kuitenkaan ottamatta, on mielestani suuri vaaryys todistaa, miten hallitus kohtelee paikallista vaestoa. Minun esimerkkini tulee luonnollisesti Hampista, missa olen pari paivaa touhua katsellut. Lyhyesti sanottuna paikassa on jotain ihmeellista, ainakin eurooppalaiselle ennennakematonta ja uniikkia. Tietenkin harvat turistit, useimmiten reppureissaajat, jotka paikalle ovat vuosien mittaan loytaneet ovat ruokkineet paikallista vaestoa rahavirrallaan. On syntynyt majataloja, joita pitamalla paikalliset elavat. Tana aamuna kaksi englantilaista ystavaani herasivat lekojen paukkeeseen. Naapurihuoneessa ei ollut aamupalalle mentaessa kattoa jaljella. Moni taloista on rakennettu 1960-luvulla, niihin on selvat luvat ja oikeudessakin on kayty hallitusta vastaan. Aikamoista taistelua tuulimyllyja vastaan. Suurin osa taloista on saanut purkutuomion, ja voin vain kuvitella, etta sama odottaa vahintaan henkisesti yllapitajia. Minua puistatti, kun sain kuulla tasta. En todellakaan ole mielenosoittaja-tyyppia, mutta taman puolesta olisin valmis aktivistivoitumaan. Tannehan ei mitaan Best Westerneita tai Hiltoneita rakenneta. Saa nahda, mutta jos kyse on ahneudesta isompia rahavirtoja kohtaan, niin paikka tuhoutuu. Ei tasta saa Kanariaa kirveellakaan. Piste.

Se siita vuodatuksesta. Varmasti ymmarsitte, etta kyseessa on monelle matkailijalle se ikimuistoisin paikka. Se minne rakas kapitalistinen yhteiskunta ei ylla. Niitakin tarvitaan, olen oppinut. Koskematon luonto, taynna vehreytta, villi elaimia ja jylhia kivikasoja. Ja sadoittain toinen toistaan mestarillisimpia naytteita keskiaikaisista kadentaidoista. Tarpoessa pitkin maita ja mantuja tuntee olevansa keskella arkeologisia kaivauksia. Mieli ei ymmarra, miten valtavat lohkarevuoret ovat syntyneet. Ja miten ihmeessa nama temppelit on rakennettu.

Matka kivikasojen keskella olevalle keitaalle oli pitka ja kivinen. Otin yobussin Goalta kymmenen maissa. Minulle osoitettiin punkka tuuheilla pensseleilla varustetun inkkarin vieresta. Tieda nyt sitten onko makuupaikka bussissa, niin herkkua kuin voisi kuvitella. Istuinpaikkoja on alhaalla ja hattuhyllylla on tuplapeteja, noin 160 senttisille ja mina menin viela juuri ja juuri leveyshaarukkaan. Valehtelematta legendaarinen hetekka ilman seitseman sentin Tempuriakin vetaa pitemman korren. Kun se kuuluisa hilliton kurvi tuli kohdalle, niin sitten oltiin inkkarin kanssa korva-suussa mentaliteetilla. Bussi pysahtyi aamu viidelta keskelle Karnatakan maaseutua. Oivallinen paikka ulkoiluttaa ihmisia, ajattelin. Sita ajattelivat varmaan myos nais-kanssamatkustajat, jotka huomasivat laheisimman kyykistymissuojan katoavan horisontiin. Peltoa oli silmankantamattomiin. Jossain vaiheessa totaalinen eramaa sai muotoja ja alkoi vihertya. Saavuimme Hampiin.

Tutustuin matkalla 29-vuotiaaseen, kahden vuoden matkalla olevaan burylaiseen (Atte, ei tiennyt Sodjea) Joanneen, ja selvisi etta meilla on yhteinen maaranpaa Keralassa. Luonnollisesti solmimme sanallisen matkakumppanuuden. Majotuimme joen toiselle puolelle Mowglin majataloon. Koko paikan rentoutta lisaa viela taydellinen offseason, jolloin matkaajia on todella harvassa. Asian kurjankin puolen kohtasimme, Cokis oli loppunut, toimituksia ei ole tullut muutamaan viikkoon.

Eilen paatimme kiertaa maaseutua temppeleineen toisel puole jokkee. Meidan piti vuokrata mankelit, joilla olisimme sotkeneet pitkin pollyavia hiekkateita. Offseasonin takia kukaan ei kuitenkaan ollut paikannut rikkinaisia renkaita, joten se taytyi unohtaa. Saimme alle mopedin. Mina puikkoihin ja Joanna kyytiin. Jalkikateen ei uskonut etten ollut ennen mopoa ajanut. Illalla olimme tyytyvaisia, etta mopolla mentiin, silla olisimme lakahtyneet raskaisiin nousuihin Karnatakan armottoman auringon alla. Tiella ei vastaan juuri tullut lehmaa isompaa, joten sai nauttia vaan vapauden tunteesta. Uskomaton fiilis hurruutella kylan raittia, tuuli tuivertaa hiuksista, Raybaneista nakyy iloisia vilkutuksia maailman sopoimmilta lapsilta. Yksi lapsista istui alasti muniaan myoten mudassa ja vilkutti. Lapsen silmista saihkyi vilpiton onni. Sanoinkuvailematon fiilis.

Illalla nautimme Mowglin keittion mauista. Juttelimme pitkan tovin sveitsilais-saksalaisen pariskunnan kanssa. Parasta antia keskusteluissa on jakaa kokemuksia eripaikoista. ''Miten paasit sinne, missa asuit siella ja jne'' Simppelia, mutta tarkeaa matkaajalle. Todistimme myos mielenkiintoista luonnonilmiota. Olimme jo edellisiltana nahneet puolen pikkurillin kokoisia muurahaisia. Sina yona tullut myrskyisa sade oli kuulemma ja nahtavasti kasvattanut niille siivet. Auringonlaskun aikaan he sitten paattivat ottaa tuulta siipiensa alle. Sankkana ja jokapaikassa. Tuntui, etta olimme yltapaata niiden armoilla. He eivat selvastikaan olleet kokeneita siipiveikkoja. Tilanne kuitenkin rauhottui pimean tultua, lepakot valtasivat ilmatilan ja napsivat suurimman osan otokoista.

Tanaan tyydyimme valmismatkailuun. Tapasimme pari skottia, joiden kanssa pyoraytimme riksatuorin Hampin paapuolella. Temppelia temppelin peraan. Soin pitkasta aikaa ehtaa intialaista koftaa cheese garlic nanilla ja oli colaakin. Lasipullosta tietenkin. Tana iltana on syyta pysya valveilla, juna lahtee 02.25. Ja saapuu 04.35 jos aikataulussa pysytaan. Epailen. Aa niin, etta kahden tunnin matkallako siella junat jo myohastelee? Joo, mahdollisesti, mutta nyt puhutaan 26 tunnin junailusta. Eli tarkoitus olisi olla Kochissa aikaisin sunnuntai aamuna. Kaikki muistavat viime junamatkan. Fiilikset on vahintaan odottavat.

Kochissa olisi heti tarkoitus vuokrata auto+kuljettaja ja suunnata tiikeri-reservaattiin. Kuulemma ronsuja ja vaikka mita. Kunhan junamatka tosta hoidetaan, niin sitten viedaankin jo viimeista action-tayteista Intia viikkoa. Tiedossa kuuluisia backwatereita ja Varkala Beachia.

Sain yhteen Goalla itselleni esittamaan kysymykseen nopeammin vastauksen kuin luulinkaan.

Naiden fiilisten takia mina tata teen.

Night bus to Hampi was something I never had before. I shared a tiny bed with an indian man.

The untouched wilderness of Hampi is breathtaking. I drove a moped through rural villages and saw the cutest children in the world. It opened my eyes to this world. For sure, the temples are also a reason to come here.

Blooming 26-hour train trip to Cochi is the next step. Backwaters, here I come.