Kun viimeksi kirjottelin, niin olimme lähdössä iltasafarille. No, vähän blogin julkaisun jälkeen meille soitettiin ja kerrottiin, että homma on peruttu juuri hiekkamyrskyn takia. Ilma kuitenkin alkoi iltaa kohden selvetä ja uskalsimme poistua hotellihuoneesta. Kävimme hengailemassa ostoskeskuksessa ja vierailimme valtavassa moskeijassa. 40000 henkeä vetävä moskeija oli todella näyttävä kaikkine yksityiskohtineen. Iidalle pientä ärrinmurria aiheutti kaiken paitsi kasvot peittävä vaatetus, kun elohopea tapailee neljääkymmentä.

Seuraavana aamupäivänä lensimme Omanin pääkaupunkiin Muscatiin. Jälleen kerran oli onnistunut hotellivalinta. Siisti ja kaikki pelaavat hyvin ilmastoinnista lähtien. Paikkana Oman on Emiiraatteja perinteikkäämpi, mutta silti libeerallimmasta päästä, kun listataan Arabimaita. Miehillä on poikkeuksetta kaavut ja solmittu liina päässä tai matalaa lieriötä muistuttava päähine. Takseissa ei ollut mittaria, joten tinkimis puuhiin täytyi jo ryhtyä. Loppuvaiheessa selvisi, että vaikka tinkii puoleen, niin turisti maksaa moninkertaisesti, kun paikallinen tai mamu intialainen. Intialaisia ja Bangladeshilaisia on äkkiseltään laskettuna samassa suhteessa, kun Emiraateissa. Kuulemma kaksi miljoonaa paikallista eivät pärjäisi ilman lisäduunareita.

Puolitoista päivää tutustuimme Muscatiin. Antaisin parannusehdotuksen Sultaani Qabookselle, että kehittäisi joukkoliikenteen kaupunkiin, jossa välimatkat ovat ikävän pitkiä. Kaupunki on miljoonakaupunki eli joukkoliikenne olisi suotavaa. Herra Sultaani, jonka kuva näkyy melkein kaikkialla mihin päätään kääntää, on kyllä tehnyt paljon hyvää. Tieverkosto on priimaa, toimivaa ja hyväkuntoista. Uudesta lentoasemasta näyttää tulevan päheä. Muutamaan otteeseen itsekin mietti miten kivaa olisi olla sulttaani isossa palatsissa lukuisten vaimojen sekä palvelusväen kanssa ja tiikeri pihamaalla. Iida ei ajatuksesta lämmennyt. Hän ei tänne muuttaisi jo pelkästään huntukulttuurin vuoksi. Naisten asemakaan kuulemma ei ole kovin tasa-arvoinen.

Otimme taksin lauantaina markkina-alueelle, josta sitten tepastelimme rantaa pitkin hallinnolliselle alueelle, missä näimme sultaanin palatsin. Souk, kuten Gulfin alueella toreja kutsutaan, oli ihan tuttua huttua. Kaikki halusivat kaupata jotain ''with good price''. Teki monesti mieli sanoa suoraan intialaisille, jotka kauppaväkeä olivat, että haloo, olen menossa teidän kotikulmille. Ostanko siis sieltä vai täältä jos ostan? Päivä oli kuuma, kysykää vaikka Iidalta, joka oksensi illalla aurinkopistoksesta. Määräsin siis hänelle huntupakon :)

Sunnuntaina halusimme sitten nähdä, mitä meiltä jäi safarin takia väliin. Aivan ei aavikolle asti päästy, mikä sinänsä harmitti, mutta lopulta saimme mielestämme hienomman kokemuksen. Vuokrasimme auton, ison maasturin, vaikka olisimme loppujen lopuksi selvinneet pienemmälläkin. Ajoimme Nizwan kaupunkiin, jossa pistäydyimme torilla. Koko matka eli vajaat 200 kilometriä oli hiuppukuntoista kaksikaistaista motaria. Kameroita oli noin 10 kilometrin välein. Pelkäsin välillä, että ajoinkohan liian lujaa joihinkin kameroihin vaikka eivät välähtäneet. Kuulin myöhemmin autoa palauttaessa, että kamera välähtää jos ajaa 20km/h ylinopeutta ja siitä seuraa 25€ sakko. Niin hintatasosta sen verran, että ei ole Omanissa mitään erityisen halpaa, heidän yksi rial vastaa vajaata 2,5 euroa. Perus ruuat paikallisissa ravintoloissa 1,5-2,5 rialia eli vielä ihan ok. Mutta ruokakaupassa maitolitra maksaa yli euron. Karua, kuivaa, kituvaa erämaata katsoessa ymmärtää kyllä miksi tietyt elintarvikkeet ovat hieman hintavia. Jotain Omanilaisilta löytyy omasta takaa, sillä tankkasin 10 eurolla 33 litraa. Laskekaa siitä kuinka paljon halvempaa olisi tankkailla täällä kuin lähi Teboililla.

Palataas takaisin tapahtumiin, Nizwasta jatkoimme 30 kilometriä eteenpäin eräälle linnoitukselle, jota emme voineet tovia pitempää ihmetellä, sillä ulkona oli järkyttävän kuuma. Mittari näytti 40 ja ei ollut enää sellaista lämpöä, mitä paukkupakkasilla kaipaa, kun miettii lähtöä lämpimään. Olimme sopineet treffit Khalfanin kanssa, taksikuskin, johon tutustuimme Muscatissa. Hän teki meihin jo vaikutuksen Muscatissa, kun satuimme hänen kyytiin ja hän kertoi meille, että matka maksaa sen verran mitä me olemme siitä valmiita maksamaan. Hän oli öljynporaaja virallisesti, mutta lomaviikkoina ajoi taksia. Hän sattuikin olemaan kotoisin juuri siltä alueelta, mihin kerroimme hänelle olevamme tulossa. Hän näytti meille lähiseutuja, ja näimme paikkoja jota emme olisi ikinä löytäneet ilman häntä. Vuoria emme nähneet kovin hyvin, sillä ilma oli todella pölyinen joten näkyvyys oli huono. Hienoja keitaita ihastelimme ja ainakin tunsimme miten jylhät karut hiekka/kivivuoret kohosivat ympärillämme. Näimme miten perinteiset omanit asuvat, Khalfan vei meidät kotiinsa, jossa istuimme lattialla syöden riisiä, kalaa ja hedelmiä. Joimme outoa arabialaista kahvia ja mutustelimme taateleita suitsukkeen palaessa. Lapset kävivät tervehtimässä meitä ujosti. Vaimo (Khalfanilla oli vain yksi) oli kokoajan eri huoneessa, Iida sai käydä tervehtimässä häntä, mutta minulla ei ollut mitään asiaa sinne. Khalfan kertoi meille avoimesti kulttuurista ja kuuntelimme välillä huulet pyöreinä.

Yöllä sitten siirryimme Intiaan. Tunnelmat ovat hyvin kaksijakoiset. Vähän jännittänyt etukäteen, siis muukin kuin, että milloin infernaalinen ripuli alkaa. Muistan tämän paikan kyllä. Mikä on totta ja mikä ei. Tämä antaa paljon, mutta myös ottaa. Kärsivällisyys on iso valtti täällä, ja sitä löytyessä matka luistaa. Olen vähän nynnyillyt ja tehnyt laskeutumisen pehmeäksi tänne. Saavuimme aamu neljältä Mumbaihin, niin hoidimme itsemme hotellille nukkumaan puolillepäivin ja nyt odottelemme lennon lähtöä Aurangabadiin. Alkuperäinen plääni oli nukkua juna-asemalla kulkukoiran tavoin ja vielä ilman varmuutta saammeko junaan lippuja. Junalippujen saaminen on täällä sellaista lottoa, että en ala siitä edes nyt kirjoittamaan. Rennoin mielin jatkamme seikkailua, Iida tietää hyvin mitä tulevan pitää, ainakin puheen tasolla :) Kovin viikko edessä, mutta varmasti monta riemukasta seikkailua ja mielenkiintoista kokemusta.