Myanmarin päivä kaksi sisälsi vierailun paikassa, minkä takia maa oli päässyt osaksi matkaamme. Shwedagonin kultainen pagodi on yksi buddhalaisten pyhimmistä paikoista. Selvää rakennuspäivämäärää ei ole tiedossa, mutta perimätiedon mukaan rapeat 2500 vuotta tuo lumoava maamerkki olisi siinä seissyt. On kokenut maanjäristykset, tulipalot ja ryöstettykin useaan otteeseen, kultaa kun kerran on. Aluehan on valtava, mutta todellinen katseenvangitsija on pagodin keskusstupa, joka on 99 metriä korkea. Vajaa 9000 kultalaattaa ja päälle 5000 timanttia. Kimmelsi kivan kirkkaasti ilta-auringossa. Lueskelin samana iltana Myanmar/Burman historiikkia aina brittiajoilta sotilasjunttaan ja sen "päättymiseen" . Luonnonvaroja löytyy kiitettävästi, mutta maa on muutaman Afrikan maan jälkeen maailman köyhimpiä. No asiaa vähän selittää, että johdossa on ollut kaveri, joka poistatti kaikki muut setelit paitsi 45 ja 90, koska hänen lempinumeronsa oli 9. Sehä tekeeki maantaloudelle hyvää kun yhtäkkiä setelit 15, 35 ja 75 kelpaavatkin enää sytykkeeksi. Sitä ei tarina kertonut, että kuka on keksinyt tällaiset älyvapaat nimellisarvot seteleille alun perin.

Perjantai aamuna taksi kyyditti meidät aamusta lentokentälle. Edessä oli pitkälti koko päivän kestävä siirtymä päiväntasaajan eteläpuolelle Yogyakartan kaupunkiin Indonesiaan. Suoria lentoja ei näiden kahden kohteen välillä ole joten matkamme taittui Kuala Lumpurin kautta. KL:ssä oli juuri sopiva muutaman tunnin vaihto, että kerkesi lounastamaan ennen toista lentoa.

Jogjaan, kuten tuttavallisemmin sanotaan, oli laskeutunut jo pimeys päästessämme ulos pikkuruiselta kentältä. Vaikka Jogja on mielestäni aika pitkällä idässä verrattuna esim. Bangkokiin niin näissä paikoissa on sama aika, perustuen siihen että Jaavalla ja Sumatralla (Thaimaan kanssa edes jollain tavalla linjassa) on sama aika. Kuitenkin KL ja Singapore, jotka ovat enemmän lännessä kuin Jogja, niin käyttävät "idempää aikaa" (Pekingin aikaa) Tätä olen tässä nyt muutaman päivän pohtinut.

Vähän oli aistittavissa, että jollakulla alkaa jo hieman jokapäiväinen riisi-nuudeli tarjonta tökkimään, joten keksittiin vähän muutakin syömistä perjantai-iltana. Jogjan keskuskadulla on perinteisten myyntikojujen lisäksi ostokeskus, josta löytyy myös kansainvälisiä ketjupaikkoja. Yleisestikin Jogjan ilme yllätti, aika lailla infra ja palvelut Thaimaan tasoa. Indonesia on muslimimaa, ja se näkyy katukuvassa, varsinkin näin ramadanin aikaan. Silti ruokaa on saatavilla ja länkkäreille huurteistakin tarjoillaan tiskin alta.

Lauantaina kaivoimme sisäiset arkeologimme esiin, kun lähdimme tutkimaan alueen historiallisia, aina maailmanperintölistalle kohonneita kohteita. Borobudurin kauneuden olin aikanaan huomannut Amazing Racen 19. tuotantokaudessa ja oli ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Tämä buddhalaisten rakennuttama temppeli on valtava kooltaan ja sisältää upeita detaljeja. Ja vielä kauniissa ympäristössä; horisontissa näkyy kolmeen kilometriin kohoava tulivuori ja ympärillä on hehkeän vehreää. Indonesiahan on maailman neljänneksi väkirikkain maa, mutta silti yllätti, että koko 40 kilmometrin matkan Jogjasta Borobuduriin ajoimme eri kylien läpi. Vasta Borobudurissa asutus hälveni. Niin ja siis ajoimme. Minä kun en nuoruudessa ollut mikään mopopoika, mutta onhan sitä nyt kiva olla. Ja cooleilla mopopojilla on tytsy kyydissä. Mutta mikä ei ole mielestämme coolia, että pojun ja tytsyn lisäksi saman mopon kyydissä voi olla myös jälkikasvua ja ihan monikossa. Aikamoista ruuhkaa oli iltapäivästä, kun siirryimme Prambananin temppeleille (kuvassa), jotka olivat taas hindujen aikaansaannoksia. Hyvin saman tyyppisiä relikkejä näimme mitä olimme nähneet Intiassa ja Kambotsassa. Päivä oli kuuma ja mopon sarvissa sitä ei niin huomaa, mutta illalla peiliin katsoessa kylläkin. Sovussa on oltu, mutta hyvä pieni kihinä saatiin päälle, kun syyteltiin toisiamme heikosta rasvanlevitystaidosta niskanseudulle.

Junaa kiisi halki Jaavan saarta, ulkona näkyi riisiviljelmiä ja pieniä kyliä, kun dieselveturi puksutti kohti maan pääkaupunkia Jakartaa. Kaupungin ja maaseudun välillä näkyy selvästi suuri ero. Roskia poltetaan kasoissa ja pyykki kuivuu radan pientareelle levitettynä. Mitä lähemmäksi Jakartaa tulimme, niin meininki junan ikkunan toisella puolella muuttui likaisemmaksi. Viimeinen tunti kahdeksan tunnin matkasta tultiin laitakaupungin ja slummien läpi. Eikä siinä kait mitään ihmeellistä ole, kun kaupungissa on 9 miljoonaa asukasta ja kun lasketaan koko pk-seutu, niin 30 miljoonaa asustelee tässä nurkilla. Eli vähän kuin Helsingistä Riihimäelle olisi pelkkää asutusta. Junasta sen verran, että oli oikein tasokas, ja kulki jopa aikataulussa mikä ei ihan kaikkialla ole itsestäänselvyys. Kaupungin keskusta vaikuttaa oikein siistiltä mutta toisaalta aika mitäänsanomattoman oloinen. Otettiin vähän luxusta ja nukutaan 18. kerroksessa kaupungin yllä puhtaissa valkoisissa lakanoissa. Ovet avataan ja meitä kutsutaan Sir & Madam. Käytiin iltakävelyllä ostoskeskuksessa, joka sai minut täysin sekoamaan. Kaksi ostoskeskusta rintarinnan ja yli 600 liikettä. Toisessa ns. normikamaa kuten Zara ja H&M ja toisessa sitten Guccia yms. Huvitti myös Patek Philipin kelloliike, jossa normaalisti eivät ujostele näyttää hintoja näyteikkunassa, mutta epäilen että 300 miljoonan Rupian hintalappua on hieman vaikeampaa tehdä. Niin ja siis sekoaminen ei johtunut kauppojen näkemisestä vaan ravintolatarjonnasta. 150 toinen toistaan kiehtovampaa ravintolaa. Joista suunnilleen 80% oli aasialaisia, mutta jokaisella oli se oma juttunsa. Kuljin kielipitkällä ja silmät kiiluen vielä senkin jälkeen, kun olimme aterioineet valmiiksi katsotussa ruokalassa. En olisi ikinä muuten varmasti osannut valita missä söisimme. Emmeköhän vielä pääse todistamaan valinnan vaikeutta. Singaporessa odottaa 98:n ravintolan keidas.