Bloggaustaukoa ihan meinannu tulla, hups hups! Ei oo mitään isompia tapahtunu elämässä täällä, ja toisaalta on melko kiireistäkin koko ajan ollu (alemmilla riveillä paljastuu mitä Isoja Kiireitä mulla on ollu), niin ei oo sitten tullu pysähdyttyä ja kirjotettua. Vaan nyt sen teen. Taustalla soi Michael Télon Ai se eu te pego, joka on tällä hetkellä soitetuin biisi mun omalla hittilistalla. Kuunnelkaahan, jos ei vielä biisi tuttu! Pistää sen suomalaisen lantionkin vähän ees keinumaan. Tulee niin hyvä fiilis tosta. Ehkä se liittyy myös siihen, että ollaan kuunneltu tota biisiä aina kun ollaan Tybee Islandille menty arskan ottoon, tai makoiltu vaan nurtsilla koulun biitsikentän vieressä. Aurinko on hellinny ihan kivasti viime aikoina. Välillä on yksittäisiä viileämpiä päiviä, mutta tänäänkin oli 26 astetta lämmintä ja pilvetön taivas, mikä on aika perussää ollu nyt täällä. Oonkin oikeestaan joka päivä jossain välissä käyny nokoset ottamassa pihalla (Iso Kiire 1.). Ei siellä hirveesti nää paikalliset näytä viihtyvän, mutta mun pitää saada tähän valkoseen hipiään jotain väriä ennen kun Suomeen palaan!

Mulla ei oo nyt viikkoon ollu mitään tenttejä tai deadlineja koulujutuissa, ja sama jatkuu vielä pari viikkoa. Sitten alkaakin jo kaikki loppukokeet. Mutta nyt on siis hyvin ollu aikaa nautiskella vaan olosta. Kävinpä tänään ensimmäistä kertaa lainaamassa kirjastosta kirjankin, kun ei oo mitään koulujuttuja luettavana. Oon aina tykänny lukee romaaneja, ja nyt oon muutamassa kuukaudessa jo muutaman kahlannu läpi (Iso Kiire 2.), mikä on ollu tosi kivaa. Jotenkin kouluaikaan Suomessa en siihen löydä aikaa, ja lukeminen on pääasiassa kesä- ja joululomien herkkua. Tällä hetkellä onkin aika lomafiilis.

Auringosta nautiskelun lisäksi ollaan nautittu keskustan yöelämästä (Iso Kiire 3.). Viime keskiviikkona oltiin viihteellä ensimmäistä kertaa viikolla, tavallisesti ollaan oltu vaan lauantaisin. Yhelle kaverille tuli toisesta kaupungista kavereita, niin lähdettiin sitten ex tempore niitten messiin. Oli melko hiljasta, mutta saatiin jo pelkästään meidän porukalla tanssilattia lähestulkoon täyteen. Savannahissa on vain muutama klubi, ja ne on kaikki melko pieniä. Ei pääse kaverit eksymään. Mutta ihan yhtä hauskaa niissä on aina, ja joka kerta tapaa uusia ihmisiä, mistä jaksan yllättyä, kun ei kuitenkaan mikään erityisen iso kaupunki oo kyseessä.

Vasta nyt viime aikoina on tullu semmonen fiilis, että oikeesti tuntee ihmisiä täällä. Toi meidän vaihtareitten porukka pitää aika tiiviisti yhtä, ja aina löytyy kaveri, jonka kanssa lähteä syömään tai puntille. Oon myös saanu muutaman paikallisen kaverin, joitten kanssa on hauska hengailla, kun ne tietää paikkoja täältä niin paljon enemmän. Ja paikallisilla on autot, mikä on aina plussaa, jos haluaa jonnekin kampukselta liikahtaa. Oon päässy käymään mm. Richmond Hillissä eurooppalaisella ruokamarketilla (jossa 80% tavarasta oli venäläistä ja loput itäeurooppalaisia etikkaliemiä), auringonlaskun aikaan joella, (jonka nimeä en muista ja jossa voi nähdä alligaattoreita), suon näköisessä puistossa ja näinpä perjantaina ilotulituksenkin! Aina löytyy myös uusia ruokapaikkoja. Koti-Suomessa syön ulkona ehkä kerran, korkeintaan pari kertaa kuussa, mutta täällä syö pari kertaa viikossa. Se vaan kuuluu niin näitten tapoihin, että ei sitä osaa itekään sitten kyseenalaistaa. Lauantaina söin myös aamiasta ensimmäistä kertaa ulkona, mikä myöskin on erittäin tavallista.

Yksi amerikkalainen kaveri kyseli vastikään minulta, että mikä on ollu mun lemppari juttu täällä. Mun oli tosi vaikee yrittää nimetä mitään yksittäistä asiaa. Oon kokonaisuutena viihtyny täällä niin hyvin, ja jokainen reissu ja uusi kokemus on ollut omassa sarjassaan paras. Vastasin sitten kuitenkin, että ne ihmiset, keihin olen täällä Savannahissa tutustunu. Noin ylipäätään täältä löytyy ihmisiä ja ajatuksia ja mielipiteitä ihan jokaisesta ääripäästä, ja paljon on arvomaailmoissa semmosta, mitä en pysty omasta kulttuuristani ja kasvatuksestani käsin ymmärtämään. Paljon on myös ihan puhdasta tietämättömyyttä ja itsekeskeisyyttä. Siltikin, oon onnistunu tapaamaan paljon ihania ihmisiä. Niihin kuuluu sekä monta vaihtaria, että amerikkalaista kaveria, mutta myös ne ihmiset, joita on ohimennen tavannu, on jääny kokonaisuutena mieleen. Kaupassa, ravintoloissa, bussissa, pyykkituvalla jne. ihmiset on olleet minulle aina ystävällisiä, ja se positiivisuus jollain tavalla tarttuu itteenkin. Muistan kun tammikuussa kävelin kouluun ja minua vastaan käveli poika, joka hymyili ja katsoi silmiin. Ajattelin vain, että no mitäs. Seuraavaksi vastaan tuli tyttö, joka teki saman. Automaattisesti ajattelin, että mitähän minulla on naamassa, onko hammastahnat hiuksissa vai mistä nyt on kyse kun noin naurattaa. Mutta täällä vaan satutaan hymyilemään toisille ihmisille! Olin kävelemässä siellä suo-puistossa, ja pari lenkkeilijää tuli minua ja kaveriani vastaan. Siinä sitten ohimennen "hey, how're you doing"-it vaihdettiin molemminpuolin ison hymyn säestämänä, ja pakko oli jälkikäteen kommentoida kaverilleni, kuinka Suomessa vältellään katsomasta toista silmiin, ja heti jos joku katsoo, niin ollaan ihmettelemässä että oonkohan syöny tuon eväät kun pitää tuijottaa.

Sitten toisaalta, kun käy amerikkalaisen kanssa keskustelua, liian pitkään silmiin tuijottaminen voi tuntua heistä kiusalliselta. Ainakin on hymyiltävä koko ajan kun tekee niin, muuten vaikuttaa ilkeältä. Kaikki eivät myöskään siedä hiljaisuutta, ja ollessaan toisten seurassa puhuvat tyhjänpäiväisyyksiä hiljaisuutta välttääkseen. Small talk. Alkuun kun olin täällä, moni ihminen kysyi minulta, onko kaikki hyvin, jos en hymyillyt. Naurahdin aina ja sanoin että kaikki on hyvin, olen vain Suomesta. Enpä ole muuten vähään aikaan kukaan tuota minulta kysellyt... Olenkohan tehnyt jo kaikille selväksi, että suomalaiset ei turhia naureskele, vai olenkohan alkanut itse hymyilemään enemmän...

Vaikka välillä löytyy ylipositiivisia ja ärsyttävän iloisia ihmisiä (jep, olen edelleen suomalainen ja liika iloisuus edelleen voi nyppiä), ja miettii, onko kaikki ihan aitoa iloisuutta, olen oppinut tykkäämään siitä iloisuudesta - noin ylipäätään ainakin. Toivon ihan hirmuisesti, että kun palaan takaisin, ja menen harjoitteluun leikkimään psykologia ja taistelemaan vaikeitten asioitten kanssa, saan kaivettua voimaa muistelemalla ihmisiä täällä. Kovia kohtaloita näillä ihmisillä täälläkin on, mikä johtuu mm. tosi isoista tuloeroista. Oon tavannu ihmisiä molemmista ääripäistä: Savannahin rikkaimman koulun kasvatteja, ja sitten taas niitä ainoita valkosia lapsia mustien koulussa, jotka on saanu tapella koulussa joka päivä, jos on meinannu pitää lounaansa. Vaikka elämä ei pelkkää ruusuilla tanssimista kellään oliskaan, voi silti hymyillä vastaantulijoille. Kuten paikallinen kaverini sanoi, "No one is that busy that they couldn't hold the door." Varokaa vaan siellä kotona, tuun takaisin täältä ihan hihhulina ja höpöttelen mukavia vaan kaikille. Savannah tekee ihmisistä kivoja.