Perillä! Tuntuupa uskomattomalta, että täällä sitä nyt ollaan. Matka tänne oli pitkä. Lähdin Jyväskylästä yöbussilla klo 02.00 kohti Hki-Vantaata. Nukuin bussissa ehkä noin puoli tuntia. Yritin kyllä nukkua vielä omassa sängyssäkin ennen lähtöä, mutta mielessä pyöri aivan liikaa asioita. Sen ajan mitä torkahdin, hengailin Ankronikan maisemissa Roope Ankan kanssa. (!?!) Sen yön unet jäivät siis käytännössä kokonaan välistä.

Lento Helsingistä Pariisin oli noin puoli tuntia myöhässä, sillä lentokoneen siivillä ja kiitoradalla oli lunta. Ei voinut kun nauraa, että kyllä se talvi jaksaa aina vaan yllättää nämä kentät ja kulkuvälineet Suomessa, jossa sitä lunta noin oletusarvoisesti kuitenkin muutaman kuukauden ajan joka ikinen vuosi on. Pääsin kuitenkin turvallisesti Pariisiin, ja ehdin juuri sopivasti tehdä vaihdon Dallasiin lähtevään koneeseen. Tajusin, etten ollut aiemmin tarvinnut kertaakaan vaihtaa konetta reissuillani ja siksi minulle oli vähän epäselvää, pitikö minun tehdä check-in uudelleen Pariisissa, vaikka olin sen jo kertaalleen Helsingissä tehnyt. Kyselin apua, ja sain tehtyä check-inin Dallasiin, sekä jo valmiiksi Dallas-Savannah -lennolle.

Kun astuin American Airlinesin koneeseen, totesin heti että no nyt ollaan Ameriikan malliin. Penkit olivat kuin sängyt ja kone oli isompi kuin missä olen koskaan aiemmin matkustanut. Kun astelin käytävää eteenpäin, muistin että economy-luokan tilathan eivät luonnollisesti ole yhtä hulppeat kuin business-luokan tilat, joiden läpi ensiksi kävelin. Penkit olivat kuitenkin ihan mukiinmenevät, ja mukiinmennyt oli oma oloni kahden intialaisen miehen välissä. Miehet nukkuivat aika paljon, ja minulla oli ahdasta ja vessahätä. Kymmenen tunnin lento Pariisista Dallasiin oli puuduttava. Katsoin leffoja, luin, söin, yritin nukkua... Aika meni hitaasti, enkä untakaan saanut kuin noin tunnin verran. Ensipuraisu Amerikkalaiseen ruokaankin tuli tehtyä, kun lentoemäntä tarjosi minulle pitsapalan. Siinä mutustellessani katsoin samalla ruudulta ohjeita USAhan saapumisesta. Kun ruudulle ilmestyi sana ESTA, menetin ruokahaluni samantien. ESTA on joku Jenkkien keksimä maksu, joka jokaisen USAhan matkaavan tulee maksaa viimeistään kolmea päivää ennen maahan saapumista. Minulle iski täydellinen paniikki, sillä tajusin, etten ole kyseistä maksua maksanut. Muistin, kuinka olin siitä vain yhden ainoan kerran kuullut, ja silloin ajatellut, että maksan sen sitten lähempänä lähtöä. On se jännä, miten sitä ehtii jo pyörittää mielessään kaikki katastrofiskenaariot. Lentokoneessa kuvittelin, kuinka tullin sedät laittaisivat minut kolmeksi päivää putkaan odottamaan, kunnes maksu menee perille. Tai sitten ne lähettäisivät minut seuraavalla lennolla takaisin Suomeen. Kuvittelin jo, kuinka soittaisin äitille ja toteaisin, että olen matkalla kotiin, koska unohdin maksaa 14$. Dallasin kentällä jonottaessani passintarkastukseen sain kysyttyä asiasta eräältä työntekijältä, joka sai kiven pyörähtämään sydämeltäni: kun tulee maahan viisumin kanssa, ei kyseistä maksua tarvitse maksaa. Ottivat ne minut maahan, ja olin suhteellisen helpottunut.

Dallasin lentokentällä oli screenejä, joista tuli amerikkalaista unelmaa esitteleviä videoita: leikkiviä lapsia, isoja moottoripyöriä, vielä isompia rekkoja, suuria peltoja, hymyä, hymyä ja hymyä. Musiikkina toimi jokin voitonmarssilta kuulostava tilulilu. Jenkkien kansallisylpeys välittyi niistä täydellisesti. Näin kentällä miehen, jolla oli bootsit ja stetsoni. Hymyilytti väkisinkin ajatus stereotyyppisistä Texasilaisista. Dallasin kentällä oli hauska juna, skyline, joka kuljetti ihmisiä kahden minuutin välein terminaalilta toiselle. Kätevän oloinen vempele. Kentällä oli myös hurrrjan pitkät liukuportaat. Pysyin onneksi pystyssä lapsuuden traumoista huolimatta.

Jos olin juuri ollut isoimmassa lentokoneessa, missä olen koskaan ollut, niin seuraavaksi pääsin pienimpään, missä olin koskaan ollut. Reilut parikymmentä ihmistä ahtautui koneeseen, jossa toisella puolen käytävää oli kaksi penkkiä ja toisella puolen yksi. Vieressäni istui mies, joka nukkui, ja aina välillä huitaisi nyrkillään minua reiteen. Mitähän unia lie nähnyt. Viimeinen lento oli melko pomppuinen, ja kahdesta aiemmasta laskeutumisesta kipeät korvakäytäväni olivat koetuksella koko lennon ajan. Kipu oli melkoinen. Korvani ovat vieläkin tukossa, eikä heikentyneestä kuulosta ollut ainakaan apua, kun yritin keskustella taksikuskini kanssa matkalla Savannahin kentältä yliopiston kampukselle. Se kuuluisa etelän aksentti on aikamoista, aikamoista... Soitin Tuomakselle, joka lupasi tulla minua vastaan kunhan pääsisin kampukselle, mutta erittäin ystävällinen resident assistant auttoi minua hakemaan asuntoni avaimet ja pääsemään sisälle asuntooni, ja annoin Tuomaksen jatkaa uniaan.

Nukuin viime yönä noin kuusi tuntia, mikä on vähintään tuplasti edellisen vuorokauden uniin verrattuna. Minulla on tavallista suurempi unentarve (kasvava lapsi tarvitsee unta), ja minut tuntevat saattavat uskoa, että en ole käynyt tänään ihan täysillä, kun ottaa huomioon miten vähän on tullut nukuttua. Tämä päivä on ollut täysi mutta kuitenkin leppoisa. Aamulla käytiin kansainvälisistä asioista vastaavien ihmisten juttusilla. Tuli sellainen olo, että jos jossain tulee ongelmia, niin sieltä voi mennä kysymään apua. Päivällä käytiin hakemassa messiin kolmas suomalainen vaihtari ja lähdettiin ostoksille: tyyny, peitto, lakanat, ruokaa... Viime yön nukuin siis muovisella lakanalla verkkarit jalassa lentokoneesta viemäni viltin alla. Kuuluisa amerikkalainen mall (http://www.youtube.com/watch?v=GF1b1pf9DRY) tsekattiin uudelleen vielä illalla, porukkaan liittyi vielä Sveitsistä kotoisin oleva vaihtari. Kovin mukavia ovat kaikki. Vähän sumussa on mennyt tämä päivä, mutta jospa nyt menen nukkumaan ja olen huomenna valmis orientaatiopäivään ja oppimaan uutta. Ei tiedä vielä hirveästi näistä yliopiston kuvioista, mutta huomenna varmasti saa tietää lisää mm. kampuksen no alcohol -periaatteesta...