Koulun Recreation Center järjestää erilaisia urheiluun liittyviä tapahtumia. Bongasin ilmoituksen Sky Diving -reissusta jo tammikuun alussa ja ilmoittauduin heti mukaan. Onneksi en miettinyt pitkään, sillä osallistujia otettiin vain rajallinen määrä ja jonotuslista oli lopulta tuplasti pidempi kuin sallittu osallistujalista. Pitkään odotettu päivä sitten vihdoin koitti eilen. Lähdettiin kahdentoista opiskelijan joukolla kohti Georgian etelärajaa St. Marysiin. Vajaan parin tunnin ajomatkan jälkeen päästiin perille lentokentälle, jossa meitä odotti pieni kopterikone. Sillä olisi siis tarkoitus nousta yläilmoihin ja tulla tandemina laskuvarjohypyllä alas. Huisia! Olin niin innoissani ja samaan aikaan hermostunut, että naureskelin vain koko päivän. Tai no oikeastaan muutaman päivän etukäteen. Jokaisen meidän kanssa siis hyppäsi kokenut ohjaaja, eikä itse tarvinnut kuin toimia hänen ohjeidensa mukaan. Laitettiin nimiä jos jonkinmoiseen paperiin, jossa luovuttiin oikeuksistamme haastaa paikka oikeuteen, vaikka varjo olisi viallinen, tai vaikka niiden huolimattomuuden takia sattuisin kuolemaan. Jenkkilän tyyliä aidoimmillaan - kaikesta voi haastaa oikeuteen, ellei erikseen siitä oikeudesta luovu. No, suostuin kuitenkin noihin jossain määrin huvittaviinkin ehtoihin, ja sain luvan osallistua hyppyyn. Katsottiin video, jossa saatiin toimintaohjeita, jonka jälkeen ohjaajat vielä näyttivät meille mitä piti tehdä. Ei käytännössä tarvinnut muuta kun pitää pää ylhäällä, levittää kädet merkistä ja nauttia olosta.

Meitä tosiaan oli se 12 osalistujaa, ja kaksi kerrallaan vietiin ilmaan. Noin puoli tuntia kesti jokaisella parilla, joten omaa vuoroa sai odotella. Oli huippua katsoa kun kaksi minun kavereista hyppäsi ensimmäisenä, ja kuinka leveät hymyt molemmilla oli naamalla laskeutumisen jälkeen. Hyppy tapahtui noin 3,5 kilometrin korkeudesta, joten alkuun hyppääjät näkyivät vain pieninä pisteinä taivaalla. Kohta taivaalla näkyi pisteen lisäksi varjo, ja pian varjo teki jos jonkinmoisia kiekuroita taivaalla.

Lopulta tuli minun vuoro! Sain päälleni hemaisevan haalarin, jonka päälle minulle laitettiin valjaat. Lentokoneessa istuin ohjaajani syliin, ja hän yhdisti meidät tiiviisti toisiimme. Voi sitä kestohymyä joka minulla oli koko ajan päällä, oli niin innoissani! Lentokone pääsi ilmaan, ja kun liideltiin korkeuksissa ja katseltiin maisemia merelle ja rajan yli Floridaan Jacksonvilleen, olo rentoutui. Tiesin kuitenkin että kohta sitä mennään... Ennen minua hyppäsi koneesta toinen tyttö, ja taas mahassa alkoi tuntumaan. Heti kun he olivat menneet, oli meidän vuoro liikkua pepuillamme koneen reunalle. Se minun ohjaaja oli siis minun takana, joten kun hän istui pepullaan koneen rappusella, roikuin jo itse ilmassa. Ja sitten mentiin! Voi sitä tunnetta, ei sitä voi edes kuvailla. Hetken aikaa mentiin vapaata pudotusta, naama läpätti tuulessa eikä ehtinyt ymmärtää mitä ympärillä näkee. Ohjaaja taputti minua olkapäälle merkiksi, että sain avata kädet sivuille ja fiilistellä vapaata pudotusta. Kohta tuntui pieni nykäisy ja varjo laukesi. Sitten sitä vain leijuttiin ja kierreltiin ilmassa. Oli niin hienoa olla siellä ylhäällä, ihan erilainen tunne kuin missään koskaan aiemmin. Ei voi huvipuistolaitteisiin verrata millään tapaa. Varmaankin noin viiden minuutin päästä laskeuduttiin. Piti nostaa jalat eteen koukkuun ja sitten pyllylleen tultiin takaisin maahan. Ja heti ensimmäinen ajatus: millon uudestaan?

Koko homman ajan sillä minun ohjaajalla oli ranteessaan kamera, ja sain muistoksi hypystä sitten videon ja still-kuvia. Se video tulee kuulema jonnekin jakoon ensi viikolla, niin voin sitten laittaa linkin siitä tähän. Saatte katsella kauniita aaltoilevia poskilihaksiani. Mahtavuutta kaiken kaikkiaan. Niin ja kotimatkalla söin vielä Taco Bellissä ensimmäistä kertaa! Kaksi minä en ole koskaan -juttua vähemmäksi samana päivänä siis, hahah, mahtavuuden mittakaavassa olivat tosin vähän eri asteikolla.

Lisäys 28.2. Tässä linkki minun hyppyvideoon! http://video.thejumpingplace.com/JacksonvilleSkydiving/jenna-bunda-parachuting-over-savannah-ga