Iltapäivää!

Eräänlaisena alkupuheena täytyy tähän heti mainita, että kaikki tulevat ajat ja huomiset/iltapäivät/sun muut vuorokauden
ajat ei sitten ole ihan ajankohtaisia. Tän blogin kirjoitus kun alkoi jo 5 päivää sitten ja lisäyksiä on tullut moneen
otteeseen, moneen vuorokauden aikaan. Mutta...

Australian aurinko hellii melonityöntekijöitä heidän ensimmäisenä vapaapäivänään. On tosiaan mielyttävän lämmin,
keskipäivällä oli jopa kuuma. Asteita ei osaa sanoa, veikkaisin jotain 30 hujakoilla. Paikalliset sanoa, että on kivan
lämmin kevätilma. odottelemme siis innolla, jotta kesä alkaisi.

Tosiaan, kun vapaapäivä on niin se osaltaan tarkoittaa myös, että töitä on ollut. Viime viikon perjantaina aloitettiin
työt noin puolen tunnin matkan päässä olevalla melonifarmilla, tai oikeestaan farmin varastolla. Eli aurinko ei porota
niskaan kun katto on pään päällä. Hirveen kiva juttu, kun on tosiaan se 30 astetta ja aurinko paistaa siniseltä taivaalta
Työ itsessään on vähintään yhtä yksinkertaista ja monotonista itsensä toistamista, mitä kaikki muukin tekemämme farmityö
on tähän asti ollu. Eevan toimenkuvaan kuuluu melonien pakkaus. Eli hihna kuljettaa laareihin kovalla sykkeellä hedelmiä
ja tytöt sitten sortteeraa oikean kokoiset ja muotoiset melonit oikeisiin laatikoihin ja sitten laatikot laitetaan hihnalle
kulkemaan eteenpäin mun työpisteelle. Ja kun sanoin, että tytöt pakkaa niin se nimenomaan on niin. Pakkauslinjalla ei ole
ainuttakaan poikaa töissä. Noh, sitten se melonilaatikko kulkeutuu mun luo ja minä laitan kannen päälle. Yksinkertaista?
No juu, kokonaisuudessaan homma menee niin, että minä merkkaan kanteen montako melonia ko. laatikossa on, laitan kannen
päälle ja painan vieressä olevalta kosketusnäytöltä vastaavaa numeroa, minkä laatikon kylkeen juur merkitsin. Ja sitten
itseään toistetaan toooodella monta kertaa. Käytännössä kun on tosi kiire niin laatikoita tulee sitä tahtia, ettei yhteen
kanteen tuhlata kahta kolmea sekuntia enempää. Tekniikkalaji tämäkin, sillä sen kannen saa sujahtamaan paikalleen tosi
näppärästi, mutta mokaapa jossain kohtaa niin heti on linja tukossa ja sata laatikkoa jonossa. Plus pahvilaatikot tekevät
sormien ihosta hiekkapaperia. Emme silti valita. Hirveen paljon kivempaa tää on kuin pellolla auringon paahteessa
kesäkurpitsoiden metsästäminen. Niin ja kerrotaan vielä että kun kansi on laitettu ja kokonainen laatikko lähetetty
eteenpäin niin toisella puolella hallia pojat tekee hirveen korkeita torneja niistä lodjuista. Ja kyllä, minä olen ainoa
poika, kuka ei työskentele siellä puolella. Eli olen ainoa poika, joka työskentelee tyttöjen kanssa. Puheita on kyllä ollu
että mutkin siirretään sinne fyysisen työn puolelle kunhan kansiosastolle löytyy sopiva tyttö. Odotamme innolla.

Muuten elo on niinkuin ennenkin. Töihin lähdetään normaalisti vähän myöhemmin niin saa nukkua edes kohtalaiset unet, tosin
vastaavasti töistä tullaan vasta pimeän tultua niin eipä siinä sitten juuri muuta tule tehtyä kuin illallinen, seuraavan
päivän eväät ja henkilökohtaisen hygienian hoito ennen ilmapatjalle rojahtamista. Muuten mä olen nauttinut täällä
leirintäalueella asumisesta. Teltta on tukahduttavan kuuma seitsemältä aamulla niin ei tule nukuttua liian pitkään ja kun
muutenkaan teltta-alueella ei meidän lisäksi asu kovin montaa muuta turistia niin on tilaa olla ja elää.

Seuraavat pari sepustusta on mun (Eevan mielestä jopa katkeraa) kertomaa Australian maaseudun eläjistä. Tarinat on kovin
faktapohjaisia, toki hieman väritetty..

Murray, varaston pomo. Perus maalaisaussi, eli kuusi vuotiaan pojan mieli runnottu 190cm/110kg miehen roikaleen sisään
ohjailemaan käytöstä. Tulee mieleen Miehet mustissa- elokuvat, joissa normaalin näköisen ihmisen kallo leikataan
halki ja sisällä istuu pikkuinen ufo ohjauspuikoissa, kirjaimellisesti. Murraylla on kokoisekseen mieheksi ihan miehekäs
pään kokokin, mutta päähän on istutettu ainakin kuus numeroa liian pieni lippis, väriltään sininen. Silmälasit on sitä
seitkytluvun 'telkkari'- mallia, eli vastaavasti kuus numeroa liian isot, mutta sankoja ylhäällä pitävät korvat on kyllä
kovin hyvin rillien kanssa yhteensopivat, isot siis. Päällä kauluspaita, molemmissa rintataskuissa tavaraa, ja meinaan
paljon tavaraa. Oikeasti, jos silmälasikotelo on oltava mukana niin olkoon rintataskussa, mutta pomolla onkin kaks
kansiollista papereita, aurinkolasit, molemmissa taskuissa puhelin ja taskunreunalla roikkuu satakunta kynää. Unohtakaa
siis Nokian Communicator mainoslause 'toimisto taskussa', Murray näyttää miten homma tehdään oikein ja ihan ilman
kännykkää. Hieno mies. Ei takerruta rintoihin eikä taskuihin sen enempää, siirrytään alaspäin. Tilastoihin merkittäköön,
että Murrayn paita on sopivan kokoinen (ja väriltään sininen), mutta vain siksi, koska miehen shortsit on todennäköisesti
ostettu sille kuusi vuotiaalle pojalle, nekin muuten on siniväriset. Hirvittävää nähdä iso roikale pukeutuneen samoin kuin
nykyteinitytöt tekevät kaupungeille lähtiessä. Tarpeeksi iso roikkuva paita ja alla pirun tiukat ja lyhyet shortsit.
Reisikarvat, check. Kokoinaisuuden kruunaa kunnon työbuutsit ja paksut, pitkät sukat. Niin ja vielä se miksi siellä on
6-vuotias pään sisällä pilotin hommissa. Murrayn ensisijainen (näkyvä duuni) on kuskata poikien tekemät laatikkotornit
kylmiöön odottamaan huomista päivään. Niin siis Murray ajelee semmosella motorisoidulla haarukalla, millä kuskataan
lavoja varastoissa. En tiedä mikä sen haarukan nimi on, kertokaa jos joku tietää. Mutta pointti on se, että sillä
vehkeellä pääsee ainakin 40 kymppiä ja Murray osaa ajaa lujaa. Ja Murray ei väistä, sinä väistät Murrayta. Juur tänään
yks saksalainen kundi kerto, että jos Murray ajaa sun yli sillä 'trukilla' niin vastuu on sun, ei firman. Ja todettu on
että Murray oikeasti ajaa ihan ilman huolia ja kaikki vähänkin kokeneemmat työntekijät muuttuu yhdeksi seinän kanssa kun
pomo jylistelee paikalle. Todella pelottava tapaus. Juu, ja lisätään tähän listaan nyt vielä puheääni joka on luokkaa
'mikki hiiri'. Mies nimittäin puhuu paljon hiljaisemmalla volyymilla millä useimmat yli 80-vuotiaat puhuvat ja ääni on luokkaa
korkea mutta kimittävä. On se vaan niin hauskaa ottaa vastaan käskyjä vuoren kokoiseltä mieheltä joka komentaa hiljaa mutta
nasaalisti. Jos siis ko. kaveri ikinä alkaa murjoa vitsejä musta niin on muutama luoti ampua takaisinkin. Kuten: 'Montako
ilmapalloa pitää hengittää tyhjäksi, että saa pysyvästi tuollaasen äänen?' tai 'Paljonko hierontaöljyä on laitettava pakaroille
jotta nuo shortsit menee jalkaan?' tai 'Montako telkkaria piti ostaa että sait tarpeeksi lasia noihin rilleihin?' tai 'Millaisella
kenkälusikalla tykkäät vängätä tuon lippalakin päähäs?' .. tai jotain vastaavaa.. Jep Se on Murray..

Ausseista, puhumme siis suurkaupunkien ulkopuolisista (= niin sanotuista maalaisista), on tosiaankin sanottava sekin
huolestuttava seikka, että täällä paikallisten mielenkiinnon kohteita on
(vähäpukeisten naisten ohella) oluet, ja alkoholi yleensä, nopeat autot ja moottoripyörät, ja rugbyntyyppinen väkivalta
urheilu (vapaapaini ja vapaaottelu ovat ainakin kovassa huudossa). Sitten, kun nämä kasvu-geenin omaavat 190 senttiset
miehenalut lähtevät yöhön juhlimaan. He lyövät siihen kokoa 61 olevaan nuppiin lippalakin kokoa 51 niin, että varmasti
kiristää. Olut virtaa ja rähinäkänni alkaa valtaamaan alaa. Illan aikana se vähäpukeinen nainen ei lämpiä, viereinen
backpackeri tuuppaa kylkeen jolloin kaljat kaatuu syliin ja sitä on sitten pakko lyödä. Lyömisen jälkeen tulee pakeneminen
jolloin hypätään sen tuunatun Ford Falconin rattiin (täällä ei pojat tunne Toyota Corollaa!!) ja kiidetään farmitietä
kirjaimellisesti tuhatta ja sataa. Aamu-uutisissa kerrotaankin sitten rattijuoposta, joka kolaroi sokeriruokojunan kanssa.
Ei niin valetta ettei jotain tottakin. Oikeasti tämä paikallinen maalaiskulttuuri on aika 'alkukantaista' enkä nyt halua
loukata, mutta täällä tuntuu että kysymykset kysytään rystysillä ja valta kasvaa kiväärin piipusta. Sen takia mä olen
päättänyt kiltisti hävitä pelimerkkini pokerissa (ei huolta, pelit on ilmaisia) ja muutenkin pysytellä hiljaa ja
taka-alalla. Sillaiseksi sitä kait kasvaa, kun äitikin sanoo 4-vuotiaalle pojalleen: 'Did you drink my coke you little
s***?' niinkun todistimme duunibussissa tapahtuneen aamuna eräänä. Tilastoihin merkittäköön jälleen, että sekä äidin että
pojan kokoon nähden olisi vissiin ollut parempi jos minä oisin juonut sen kokiksen...

Toivottavasti nämä sanat huvittivat enempi kuin hulestuttivat tai hurjistuttivat. Tarkoitus ei ole loukata, mutta kun
pienen (tosin ihan oikean) kaupungin poika ei ole tällaista meininkiä todistanut muuten kuin telkkarista nähtynä. Näiden
kanssa sitä nyt kuitenkin eletään seuraava viisi viikkoa ennenkuin vankkurit valjastetaan ja kurssi otetaan toisaalle.
Noh, ne haaveet on vielä kaukana, monen laatikon päässä ja niitä odotellessa myö jatketaan auringossa lekottelua.

Ville ja Eeva

P.S. Eeva kommentoi tähän vielä että on hyvä että meillä on tää blogi mihin ville pääsee aina purkaan tuntemuksiaan. Voin sanoo et huomaa että tän pikkukylän "seinät" alkaa pikkuhiljaa kaatuun päälle itse kullakin. Mutta urheasti me kestetään vielä muutama viikko ja sitten juhlitaan kun saadaan nostaa kytkintä. :)