Eilen aamuna lähdimme Freycinetin kansallispuistosta kohti Tasmanin niemimaata, jonne ajattelimme ehtiä iltapäiväksi. Ajoimme ensin Honeymoon Baylle tarkoituksenamme nauttia siellä aamupalaa. Kävelimme kauniille pikku rannalle, kunnes huomasimme, ettei meillä ole lainkaan juotavaa. Ihastelimme lahtea hetkisen, mutta jatkoimme matkaa kaupan kautta Friendly Beaches -rannoille, jotka ovat osa Freycinetin kansallispuistoa. Söimme reissuaamiaisemme siellä nauttien samalla kauniista ranta- ja merinäkymistä.

Aamupalan syötyämme lähdimme kohti etelää. Taitoimme matkaa leppoisalla tahdilla pysähtyen vähän väliä mielenkiintoisissa paikoissa. Kävimme muun muassa "Delfiinihiekoilla" (Dolphin Sands), jossa tuuli niin kovaa, että hiekka vain lensi tuhatta ja sataa matalassa vanassa pitkin rantaa. Kävimme myös "Yhdeksän mailin biitsillä" (Nine Mile Beach), jossa ei ollut ristin sielua. Autio ja tuulinen ranta tuntui jatkuvan loputtomiin.

Swansean lähellä pysähdyimme Kate's Berry Farmille eli Katen marjatilalle. Tilasimme mansikkapirtelön ja rasiallisen tuoreita mansikoita, jotka olivat todellista herkkua. Söimme herkut katsellen rinteestä aukeavia merinäkymiä. Jossain vaiheessa saimme seuraksemme Tasmaniaa polkupyörällä kiertävän miehen. Se ei meinannut päästää meitä lähtemään ollenkaan, vaan jatkoi vain puhumista. Mies oli kaiken kukkuraksi rasittava, kun se kyseenalaisti aivan kaiken ja puhui liian vakavista aiheista ottaen huomioon sen, että vasta tapasimme miehen. Juttutuokiomme aikana mies ehti jo kritisoida, että kylläpä me matkailemme väärissä paikoissa. Hänen mielestään meidän olisi pitänyt matkailla joko Australian outbackilla tai Jenkeissä. Lisäksi mies ylisti, että Venäjällä on onnellista elää, vaikka ei ollut kuuna päivänä siellä käynyt.

Pian jätimme rasittavan miehen taaksemme ja tapasimme Spiky Bridgellä australialaisen eläkeläispariskunnan, jonka olimme tavanneet aiemmin Bay Of Firesilla. Siellä mies oli ottanut meistä yhteiskuvan. Spiky Bridgelle saapuessamme huomasimme parkissa tutun Pajeron ja vararengassuojuksessa lukevan tekstin: "Adventure Before Dementia"! Juttelimme pariskunnan kanssa tällä kertaa pidemmän tovin ja he pyysivät meitä kylään kotiinsa, jos sattuisimme niille nurkille.

Jatkaessamme matkaa huomasimme kellon olevan jo sen verran paljon, että päätimme oikaista pienen Kellevien kautta kulkevan metsätien kautta Tasmanin niemimaalle. Tie osoittautui kuitenkin niin pomppuiseksi, että pystyimme ajamaan maksimissaan 30km/h. Vuokra-autollamme kun ei virallisesti saanut ajaa muuta kuin asfaltilla, vaikka mies oli luvannut meidän ajaa myös hiekkateillä. Kävimme matkan varrella parilla lookoutilla ihailemassa maisemia. Jossain vaiheessa teimme myös pienen kävelyn Wielangta-metsässä.

Kun vihdoin pääsimme tielle, joka veisi Tasmanin niemimaalle, oli kello jo liian paljon. Niinpä jatkoimme matkaamme Hobartiin, jossa meillä oli tiedossa yöpaikka jonkun hipin luona. Paikka oli Fern Treessä, joka on Mount Wellingtonille nousevan tien varressa. Hetken etsinnän jälkeen löysimme oikean osoitteen, mutta majoittajamme ei ollut kotona. Pihassa autoa rassaava pörröpää pyysi meitä asettumaan kuitenkin taloksi. Veimme tavaramme sisään taloon, joka osoittautui vanhaksi koulurakennukseksi. Rakennus oli iso ja siellä oli jopa liikuntasali. Sisällä oli lisää hippejä eli olimme tulleet kunnon hippikommuuniin. Myöhemmin selvisi, että paikka toimii Tasmanian metsäaktivistien tukikohtana ja majoituspaikkana. Lattiat olivat täynnä patjoja ja sieltä saimme valita paikkamme vapaasti. Illalla katselimme porukalla leffaa. Palelin, sillä iso koulurakennus oli kolkko ja kylmä. Osa ikkunoista oli kaiken lisäksi auki.

Aamulla herättyämme päätimme lähteä heti Kingstoniin saunomaan. Yö oli ollut kylmä ja halusin lämpöä ennen kuin lähtisimme Tasmanin niemimaalle. Saunoimme pari tuntia ja rupattelimme samalla erään ruotsalaisen miehen kanssa, joka istui saunassa mennessämme sinne.

Saunan jälkeen lähdimme kohti Tasmanin niemimaata, mutta taaskaan emme olleet ajoissa liikenteessä. Kaiken kukkuraksi automme piti kummaa ääntä, joten Sorellissa soitimme vuokrafirmalle, että mitä tehdä. "Viekää mekaanikolle". Sitten ei muuta kuin mekaanikkoa etsimään. Ensimmäinen oli kiireinen eikä ehtinyt vilkaista autoa, mutta neuvoi meidät onneksi toiseen paikkaan. Siellä automme tsekattiin saman tien ja olihan siinä ongelmia. Moottorista oli lähtenyt jokin "engine mouth" irti ja siihen piti vaihtaa uusi. Oli kuulemma huonosti kiinnitetty. Odottelimme vielä korjauksen ajan ennen kuin pääsimme jatkamaan matkaa.

Tasmanin niemimaalle päästyämme meillä oli vain muutama tunti aikaa kierrellä paikkoja. Aloitimme Eaglehawk Neckistä, joka on kapea Tasmanian ja Tasmanin niemimaan yhdistävä kaistale maata. Se oli aikoinaan täynnä vahtikoiria, jotka pitivät huolen, etteivät niemimaalle tuodut vangit päässeet sieltä pois.

Tasmanin niemimaa oli täynnä huikeita luonnonnähtävyyksiä. Kävimme ihailemassa luonnon omaa arkkitehtuuria, sillä jylhiä kalliomuodostelmia oli joka puolella - veden kanssa ja ilman. Kuvat kertovat niistä kuitenkin enemmän. Aioimme käydä myös historiallisessa vankikylässä Port Arthurissa, mutta alueen sisäänpääsymaksu oli liian suuri meidän budjetillemme. Niinpä skippasimme paikan ja katselimme alueen rakennuksia ilmaiseksi kauemmalta etäisyydeltä.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun lähdimme takaisin Hobartia kohti. Ajoimme suht hiljaa, sillä tienvarret olivat täynnä varoituskylttejä Tasmanian tuholaisista ja vompateista. Emme halunneet osua moisiin. Hobartiin saavuttuamme kävimme ihailemassa öistä Tasmanin siltaa, joka näytti kauniilta rinteeltä katsottuna. Sen jälkeen ajoimme Sandy Baylle, josta olimme saaneet majoitusta CouchSurfingin kautta erään Joelin luota. Joel ei ollut kotona, mutta oli jättänyt meille avaimet ovimaton alle. Menimme sisään kauniiseen merenrantakämppään. Joel lähetti viestiä, että nähdään aamulla.