Lähdimme aamupäivällä ajelemaan eteenpäin Scottsdalesta. Olin kai vielä aamutokkurassa, sillä hetken päästä Jaakko huomautti minun ajavan tien oikeata laitaa. Onneksi vastaan ei tullut ketään! Kaistanvaihdon jälkeen jatkoimme ajoa kohti Blue Tier -metsää, jossa ajattelimme kävellä parin tunnin lenkin. Sitä ennen matkan varrella oli vartin mittainen "Myrtle Walk", jonka kävelimme lämmittelyksi.

Blue Tier -metsään pääseminen oli pienen seikkailun takana. Kyseinen metsä on yksi Tasmanian vanhimpia sademetsiä, mutta Tasmanian Metsähallitus haluaa hakata puut maan tasalle. Siksi se on poistanut useita vaellusreittejä sisältävästä metsästä kaikki reiteille johdattavat opastekyltit. Launcestonin majoittajamme Evan oli tulostanut meille kuitenkin kartan, jonka avulla löytäisimme yhden vaellusreiteistä. Evan kuitenkin varoitti, että paikkaan menee vain pieni tie, ja kiireiset tukkirekat saattavat ajaa päällemme pienellä tiellä. Evan myös valisti, että kyseisen metsän hakkaus on Tasmaniassa aikamoinen kuuma peruna. Kukaan ei halua, että metsä hakattaisiin, mutta poliitikot ja Metsähallitus vetävät yhtä köyttä.

Käännyimme päätieltä ensin pienelle Lottah-tielle, josta kääntyi aivan pieni kärrypolku kohti vaellusreittiä. Ajelimme aikamme, kunnes bongasimme polun. Jätimme auton pienelle levikkeelle ja lähdimme metsään. Polku oli kasvanut osittain umpeen, mutta luontoharrastajat olivat merkanneet sen punaisilla nauhoilla. Ajattelimme käydä kääntymässä eräällä joella, mutta reilun tunnin kävelyn jälkeen jokea ei kuulunut. Kuulimme vain outoja ääniä ja pelkäsimme, että metsämiehet tulisivat rikkomaan kameramme. Metsähallitus ei nimittäin halunnut ketään niihin metsiin. Jatkoimme matkaa vielä tovin, mutta pian päällemme hyökkäsi ukkonen voimakkaan jyrinän ja sateen saattelemana. Käännyimme takaisin.

Aluksi sade ei ollut kovin kova ja olimme hyvin suojassa puiden seassa. Loppumatkasta satoi kuitenkin kaatamalla ja autolle juostessamme olimme aivan märkiä. Istuimme hetken autossa "keskellä ei mitään" näkemättä edes ulos autosta. Kaiken kukkuraksi metsästä oli tarttunut ihoon vielä muutama iilimato. Vietimme autossa "leppoisan" paniikkihetken, sillä madot tuntuivat elävän ja pyrkivän iholle, teki niille mitä tahansa. Lopulta kuitenkin pääsimme niistä eroon. Huh! Olivat kyllä iljettäviä otuksia.

Pääsimme pikkutieltä ehjin nahoin takaisin asfaltille. Vuokra-autoa ei ollut nimittäin vakuutettu muille kuin asfalteille, kuten täällä Australiassa on tapana. Vuokraajamme oli kuitenkin leppoisa kaveri ja lupasi meidän ajella hiekkateillä, kunhan olisimme varovaisia. Jatkoimme St Columban vesiputoukselle, joka on yksi Tasmanian suurimmista putouksista. Satoi vettä, mutta kävelimme silti pienen lenkin aivan putouksen juurelle. Jaakkoon tarttui sielläkin yksi iilimato.

Illaksi ajoimme St Helensin rantakylään, jossa yövyimme hostellin dormissa. Samassa dormissa nukkui muutama muukin autolla Tasmaniaa kiertävä matkalainen. Ainoa asia mikä hostellissa ärsytti, oli pari tyttöä, jotka surutta lotrasivat vettä suihkussa tuntikaupalla. St Helensiin tullessa tiellä oli nimittäin kylttejä, jotka kertoivat kyseisen paikan vesipulasta. Tasoitukseksi me emme käyneet suihkussa lainkaan.