Kirkon menot herättivät sunnuntaiseen tapaan ja yritin tajuta, että illalla alkaisi kotimatka. Oli luvassa tiivis päivä, joten nousin saman tien ylös. Aamupalan jälkeen aamupäivä kului koneella kuvia vaihtaessa sekä muita viime tinkaan jätettyjen asioiden hoitoa. Pitihän sitä myös viimeisen kerran skypetellä ja tällä kertaa yhteyskin toimi hyvin. Kokattuani lounasta oli kuitenkin ryhdistäydyttävä pakkaamaan. Levitin kaikki tavarat kahdelle sängylle ja katsoin tavarapaljoutta epäuskoisena. Kahden hikisen tunnin jälkeen rinkka ja käsimatkatavaralaukku olivat ääriään myöten täynnä, kaksi kassia oli menossa projektiin ja iso muovipussillinen roskikseen. Selvittyäni urakasta lähdin Wakisoon sanomaan viimeiset heipat projektiin. Alun perin olin suunnitellut meneväni sinne lauantaina, mutta rantapäivä muutti suunnitelmia. Otin kadulta bodan ja lähdimme matkaan. En halunnut soittaa Hassanille, sillä minulla ei ollut puolta päivää aikaa odotella. Matkalta ostin mandazeja (pieniä öljyssä kypsennettyjä leivoksia) sekä limpparia lapsille, sillä loput rahat oli tuhlattava johonkin. Kavutessani ylös mäkeä talolle kuulin lasten huudot ja työmiehet tervehtivät tiilien teon lomasta. Jessica juoksi ensimmäisenä vastaan ja otti yhden kasseistani. Menin ensin tervehtimään pienimpiä, jotka olivat keittiön terassilla ja jätin herkut keittiölle. Voi niitä iloisia kiljahduksia ja pieniä haleja, joita tuli joka suunnasta! Kun olin saanut kaikki tervehdittyä, lähdin viemään tavaroitani sisälle. Jätin siis osan vaatteistani ja kengistäni heille, sillä en oikein uskonut käyttäväni niitä Suomessa ja toisekseen laukkuni olivat jo ääriään myöten täynnä. Vaihdettuani kuulumisia tyttöjen kanssa, oli herkuttelun vuoro. Puhtaita mukeja ei ollut kuin muutama, joten lapset joivat samoista mukeista. Susan oli syöttämässä vauvoja ja vein hänellekin tuomisiani. Ainakin toistaiseksi hän oli vielä töissä ja minun lähtöni aikaan suunniteltu työpaikkapalaveri oli siirtynyt jo kahdella viikolla eteenpäin. Eli asioiden hoito ei ollut ainakaan nopeutunut.

Herkuttelun jälkeen leikittiin kameralla ja sain vielä viimeiset hymykuvat lasten kanssa. Minun oli kuitenkin lähdettävä takaisin Nansanaan ja pyysin Heleniä kertomaan lapsille, että olin lähdössä kotiin enkä tulisi enää takaisin. Lapset olivat nimittäin sanoneet haluavansa kylpyyn ja huutelivat: "See you tomorrow!" Helenin puhuessa lugandaa tunnelma muuttui saman tien ja lapset tuijottivat hiljaa varpaitaan. Hanifah alkoi itkeä ja sain itsekin pidätellä kyyneleitäni häntä lohduttaessa. Hyvästelin kaikki yksitellen ja Stella, Jessica, Fiona sekä Susan lähtivät saattamaan minua. Tytöt jäivät orpokodin alueen rajalle, tulevan portin kohdalle, sillä aidan rakennustyöt oli aloitettu. Susan saattoi minut isommalle tielle, josta otin bodan guesthouselle. Pölyisen kyydin jälkeen kylmä suihku raikasti oloa, minkä jälkeen sainkin survoa loput tavarat rinkkaan. Kulttuuriryhmällä oli pitkästä aikaa harjoitukset takapihalla ja menin sanomaan heillekin heipat. Bonny antoi minulle One love - käsikorunsa ja sanoi minun nyt kuuluvan perheeseen. Ihan kuin tunnelma ei olisi ollut jo tarpeeksi haikea… Lähdimme tyttöjen kanssa syömään Ivory hotellille ja olin laskenut, että saan loput rahat kulutettua ruokaan. Myös eilen iltapäivällä tullut saksalainen tyttö ja aiemmin tänään tullut suomalainen tyttö lähtivät mukaan. Otimme taksin ja kävelimme loppumatkan. Oli hassua puhua suomea etenkin, kun paikalla oli muita eikä tietysti kovin kohteliastakaan… Hotellilla oli Introduction juhlat menossa ja saimmekin odotella annoksiamme toista tuntia. Aloin pikkuhiljaa hermostua, sillä olin suunnitellut olevani viimeistään yhdeksältä guesthouselta, kun Daniel oli tulossa viemään minut kentälle. Suunnittelin jo lähteväni ostamaan kadulta jotain syötävää, mutta saimme viimein annoksemme ja söimme nopeasti. Tavan mukaan laskussa oli taas epäselvyyksiä ja saatuamme summat kohdilleen lähdimme matatulla guesthouselle. Lopuilla rahoillani ostin chapatin iltapalaksi automatkalle. Daniel ja Ruth olivat noin puolituntia myöhässä, mikä toisaalta ei minua yllättänyt. Koko päivän olin kuitenkin murehtinut aikatauluista ja sama jatkui. Hyvästelin pikaisesti kaikki ennen kuin pääsimme matkaan. Daniel ajoi melko reippaasti ja onneksi iltaruuhka oli jo suurimmalta osin hellittänyt.

Kentälle saapuessamme minun ja Ruthin tuli nousta autoista ruumiintarkastukseen, minkä jälkeen ajoimme parkkipaikalle. Daniel työnsi laukkuni kärryillä ylös terminaalirakennukseen ja hoputti minua sisään, sillä olimme hieman myöhässä. Hyvästelin molemmat ja kiirehdin sisälle. Heti ovesta sisälle päästyäni oli laukkujen läpivalaisu ja tietenkin halusivat tarkistaa rinkkani. Minulla oli siellä yksi pullo, jonka halusivat nähdä. Tietenkin olin pakannut lasipullon keskelle ja huolella eli jouduin tyhjentämään koko rinkan saadakseni pullon esille. Virkailija vilkaisi nopeasti pulloa ja sanoi asian olevan kunnossa. Ja ei kun kaikki uudestaan takaisin. Hikeä pukkasi, sillä rinkassa ei ollut ainakaan liikaa tilaa. Lähtöselvitys sujui ongelmitta ja rinkkakin painoin vain vajaat 18kg. Jotain virkailija mumisi käsimatkalaukkuni koosta, mutta sanoin läppärin vievän paljon tilaa eikä siitäkään tullut isompaa ongelmaa. Kun olin täyttänyt maastapoistumislomakkeen, menin passin tarkastukseen, missä sormenjäljet otettiin taas. Matka jatkui käsimatkatavaroiden läpivalaisuun, missä sain taas purkaa koko laukun sisällön. Nesteet eivät virkailijoita kiinnostaneet, mutta moneen pussiin paketoidut puiset apinat kiinnostivat sitäkin enemmän. Kun koko laukku oli purettu, sain pakata sen kertaalleen uudestaan. Olisi tietysti helpottanut, jos olisi ollut hieman vähemmän tavaraa… Kaikista viivästyksistä johtuen en joutunut odottamaan portilla kauaa koneeseen pääsyä. Yllätyin miten paljon tyhjää tilaa isossa British Airwaysin koneessa oli, sillä koneen takaosassa oli aina yksi matkustaja penkkiryhmää kohden. Brittien näkökulmasta Ugandan ilma ei ilmeisesti ole kovin puhdasta, sillä ennen koneen nousua stuertit suihkuttivat jonkinnäköistä kaasua painepullosta terveydellisistä syistä - omituista sanon minä. Sitruunanhajun väistyttyä kone lähti liikkeelle ja olisin voinut nukahtaa heti, mutta en tietenkään halunnut jättää ruoka- ja juomatarjoilua välistä.

Nukuin suurimman osan matkasta yllättävän hyvin, mitä nyt jalat puutuivat pienestä jalkatilasta. Heathrowlla oli edessä terminaalin vaihto. Seurasin massaa, mutta henkisesti olin edelleen Ugandassa enkä voinut uskoa, että oli kulunut jo melkein neljä kuukautta, kun viimeksi olin tällä kyseisellä kentällä. Käsimatkatavaroiden tarkastuksessa sain taas purkaa koko laukun, sillä olin unohtanut sinne jotain nesteitä, mistä ei Entebbessä välitetty mitään. Kuten olin jo aikaisemmin ajatellut, hintataso pääsi yllättämään. Ei tehnyt mieli ostaa yhtään mitään, sillä en voinut olla ajattelematta, mitä kaikkea olisin samalla rahalla saanut Ugandassa. Koneeseen nousin siis jokseenkin nälkäisenä, mikä toisaalta ei ollut vaarallista, sillä Ugandasta oli tarttunut muutama kilo myös muuhun olemukseen. Lentomatka Helsinkiin meni myös nopeasti, mutta kello oli kyllä aivan sekaisin. Olin edellisenä iltana lähtenyt kymmeneltä kentälle ja nyt kello olikin jo puoli viisi seuraavana päivänä. Heathrowlla olin hieman murehtinut rinkkani kohtaloa, mutta sieltä se tuli ensimmäisten joukossa liukuhihnaa pitkin aivan ehjänä. Rinkka ei todellakaan ollut mitään laatumerkkiä, mutta hienosti oli kestänyt. Ja olipahan mukava soittaa, niin että kuulit mitä vastapuoli sanoo ja toisin päin! Kentällä olikin ihanaiset ystävät vastassa ja suomalaisittain illan ohjelmassa oli hyvää ruokaa, saunomista, siideriä ja tietysti kuulumisten vaihtoa. Oli yllättävän vaikea kertoa monista asioista, vaikka niiden kirjoittaminen blogiin oli yllättävän helppoa. Kirjoittaessa ei tietysti mieti vastapuolen ajatuksia samalla tavalla ja aloin miettimään onkohan minun tekstejäni ymmärretty. Monia asioita ei voi kuitenkaan tarpeeksi hyvin kuvailla, vaan ne on koettava itse. Viime tammikuussa istuessani kahvilla Ugandassa edellisenä kesänä vapaaehtoisena ollut nuori nainen sanoi, että reissu oli parasta mitä hän oli elämänsä aikana tehnyt. Silloin en meinannut sitä uskoa, mutta oman kokemukseni jälkeen voin sanoa aivan samaa!

Tämän kevään aikana olen kokenut paljon asioita, saanut tutustua ihaniin ihmisiin sekä saanut olla osana afrikkalaista elämäntapaa ja kulttuuria. Olen enemmän kuin onnellinen päätettyäni toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, vaikka kaksi viikkoa ennen reissua jännittikin niin paljon, että olin melkein valmis luovuttamaan. Onneksi ylpeys ei antanut periksi ja hyppäsin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Ugandan arjen lisäksi olen oppinut paljon itsestäni ja arvomaailma on vahvistunut entisestään. Ensimmäisen päivän aikana Suomessa totesin myös, etten voi kuunnella radiota enää, sillä asiat joista siellä puhutaan, ovat niin kaukana omasta elämästä tällä hetkellä. En mielestäni kokenut kulttuurishokkia Ugandaa mennessäni, mutta Suomeen palatessani se iski. Moneen asiaan on totuteltava uudestaan, kuten esimerkiksi siihen ettei vihanneksia ja hedelmiä voi ostaa tuoreena kadulta kappalehinnalla, matkoja ei mitata bodabodan tai matatun hinnan mukaan, lämpömittareita on joka paikassa, kuu on väärinpäin, aurinko ei polta eikä valoisa aika ala seitsemältä ja lopu seitsemältä. Listaa voisi tietysti jatkaa vaikka kuinka pitkäksi, mutta nämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen. Pakko kuitenkin vielä mainita, että olin ehtinyt unohtaa kuinka ihanaa on valita suihkussa haluamansa lämpöinen vesi eikä tarvitse pelätä sen loppuvan kesken! On myös hieman surullista, että vaikka kuinka yritän kirjoittaa kokemuksistani ja kertoa ajastani Afrikassa ei sitä voi ymmärtää kukaan, joka ei siellä ole ollut. Niinpä, jos yhtään vapaaehtoistyöt kiinnostavat, voin suositella sitä lämpimästi - kokemus, jota et tule koskaan unohtamaan! Kiitos kaikille blogiani lukeneille ja olisi oikein mukava saada viimeiset kommentit seuranneilta ;) Yllätin itseni bloggaajana, vaikka enemmän tämä päiväkirjaa onkin muistuttanut. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan ja tämä jääköön viimeiseksi postaukseksi tältä osin. Unohtumaton kevät takana ja seuraavaksi yritän parhaani mukaan sopeutua Suomen kesään. Vaikka rusketusrajat jossain vaiheessa haalistuvat, ei tämä kokemus koskaan unohdu. Uganda - the pearl of Africa!

Another hope is the best family we got <3