Perjantaina olin sopinut meneväni käymään Jonaksen projektissa, joka oli kehitysvammaisten alakoulu. Menin matatulla Naluvuleen, jossa olimme sopineet Jonaksen kanssa tapaavamme. Aamuruuhka oli täydessä vauhdissa ja mitä lähemmäksi Kampalaa pääsimme, sitä hitaammin matka eteni. Kun viimein pääsin huoltoasemalle, Jonas jo odottikin minua ja jatkoimme kävellen matkaa koululle. Jonas esitteli paikkoja ja kertoi samalla koulusta sekä omista tehtävistään. Koulussa oli 100 oppilasta ja Ugandassa alakoulussa on seitsemän luokkaa sekä eskaria vastaava luokka. Koulu oli myös ainoa hallituksen tukema koulu kehitysvammaisille eli yläkoulua tai muuta koulutusta ei ole saatavilla. Osa lapsista saattaa päästä yläkouluun, jos vanhemmilla on siihen varaa ja koululla on edellytykset huolehtia liikuntavammaisesta. Ja yläkoulu on vaihtoehto vain liikuntavammaisille. Koululla on omat asuntolat tytöille sekä pojille ja loma-aikoina lapset menevät kotiin. Fysioterapiatilat sekä käsityöluokka näyttivät todella hyviltä ja niissä oli paljon kaikenlaisia välineitä. Koululla oli myös tietokoneluokka, jossa emme kuitenkaan käyneet. Projektilla on paljon sponsoreita, joten välineiden ja materiaalien määrä selittyy sillä. Jonas tosin kertoi, että osa lahjoitetuista peleistä ja leluista on liian monimutkaisia lapsille ja heillä on tarkoituksena antaa ne muille kouluille. Kun olimme kiertäneet koulualueen, joka oli iso ja todella siisti, menin seuraamaan viitosluokan aamupäivän tuntia. Perjantaisin Jonas valmistelee seuraavan viikon fysioterapiahetkiä, sillä silloin fysioterapeutti ei ole paikalla. Hän ei myöskään yleensä ole luokissa vaan nimenomaan fysioterapian puolella. Susan niminen opettaja toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi seuraamaan tuntia, jonka aiheena oli yllättäen kristinusko. Opetustyyli poikkeaa todellakin suomalaisesta, sillä opettaja lähinnä luennoi luokan edessä ja kahdeksasta lapsesta ehkä kaksi seurasi opetusta. Muut olivat omissa maailmoissaan ja yksi tyttö leikki leluilla luokan toisella laidalla. Materiaalit ovat samat kuin muilla kouluilla, joten erityttämistä ei juuri tapahdu. Lopputunnista opettaja antoi lapsille jonkin kirjoitustehtävän, mutta kaikki eivät osaa kirjoittaa, joten he piirsivät jotain vihkoon tai vain odottivat paikoillaan tunnin loppumista. Juttelin Susanin kanssa ylipäätään koulusta ja opettajien koulutuksesta. Koulun yhdeksästä opettajasta kolme on erikoistunut opettajakoulutuksessa kehitysvammaisiin lapsiin. Susan myös kertoi, että kyseisen erikoistumisen valinneista alle puolet valmistuu, sillä jossain vaiheessa vaihtavat yleensä johonkin muuhun alaan. On myös surullista, että kahdeksan kouluvuoden aikana näillä lapsilla on asiat todella hyvin: ohjelmaa, leluja, kavereita, ruokaa yms. mutta heidän valmistuttua koulusta tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa.

Tunnin jälkeen oli teetauon vuoro ja lapset saivat jotain pientä välipalaa, kun minä menin Jonaksen kanssa opettajien huoneeseen teelle. Istuimme ulos verannalle ja paljon lapsia tuli tervehtimään meitä. Veimme myös lahjoituksena saadun tukevan kiikun ulos, sillä mitään ei voi jättää yöksi vartioimatta. Tunnit jatkuivat ja lapset menivät takaisin luokkiin. Susan jäi kuitenkin nelosluokan kanssa ulos, sillä aikoivat tehdä banaaninlehdistä jalkapalloja. Jonas lähti jatkamaan omia hommiaan ja minä jäin seuraamaan Susanin tuntia. Jalkapallojen teossa vierähtikin melkein pari tuntia ja oli mukava auttaa, kun lapset olivat lopuksi niin iloisia omista palloistaan. Lounas oli yhdeltä ja perjantaisin koulu loppuu lounaaseen, jolloin myös Jonas lähtee kotiin. Muina päivinä on myös iltapäivätunteja, mutta ei kaikille luokille. Vapaa-ajallaan lapset leikkivät yhdessä tai istuskelevat asuntoloiden ulkopuolella. Lähdimme Jonaksen kanssa yhtä matkaa Kampalaan ja menimme syömään lounasta erääseen pieneen ravintolaan. Jonakselle paikka oli jo tullut todella tutuksi, sillä ruoka oli todella hyvää sekä edullista. Annos maksoi 2500 shillinkiä eli alle euron. Lounaan jälkeen Jonas jatkoi kaverinsa luo kylään, kun minä lähdin hoitamaan viimeisiä asioita Kampalassa. Ensin suunnistin automaatille, mistä jatkoin matkaa turistimarkkinoille ostamaan viimeiset tuliaiset. Vähän alkoi jo kyllästyttää samojen kojujen kiertäminen ja tinkaaminen, mutta sain ostokset tehtyä. Kävin myös ostamassa ugandalaista kahvia tien toisella puolella olevasta kahvilasta, jossa kahvipapuja jauhettiin samaan aikaan - onpa ainakin tuoretta! Rahojen tuhlauksen jälkeen otin bodan Nansanaan ja ensimmäisenä oli suihkun vuoro, sillä pölyinen Kampala oli taas tehnyt tehtävänsä. Ilta meni ruokaa laittaessa sekä tietokoneella hommia tehdessä. Keskiviikkona oli tullut myös suomalainen Minna, joten opettelin taas puhumaan suomea, mikä oli alkuun yllättävän hankalaa. Reilun kolmen kuukauden aikana olen tottunut puhumaan tässä ympäristössä vain englantia, joten yhtäkkiä suomeen vaihtaminen kävi melko tönkösti. Oman lähdön läheneminen alkoi tuntua todelliselta, kun Jule lähti puolen yön aikaan takaisin Saksaan - jälleen yhdet haikeat jäähyväiset.

Lauantaiaamu alkoi pakkausahdistuksella, kun katsoin tavaramäärää, jonka pitäisi mahtua rinkkaan ja käsimatkatavaralaukkuun. Minulla ei ollut onneksi aikaa alkaa pakkaamaan, sillä olimme lähdössä Entebbeen rannalle. Viimeinen mahdollisuus polttaa itseni, joten olihan siihen tartuttava! Minä, Sofia, Anna ja Timo menimme matatulla Kampalaan, jossa tapasimme Lean ja Geraldin. Sieltä jatkoimme matkaa yhdessä matatulla Entebbeen. Kävimme ostamassa juomista ja pientä välipalaa ennen kuin otimme bodat Aero beach - nimiselle rannalle. Olin jo taksissa kironnut mielessäni, kun olin unohtanut kamerani guesthouselle ja rannalle päästyämme harmitti vielä entistä enemmän. Rannalla oli nimittäin vanhoja lentokoneita ja kaikenlaista jännää, mutta onneksi Anna oli ottanut kameransa. Pojat menivät katsomaan jalkapalloa isolta screeniltä, kun Uganda pelasi tänään Madagaskaria vastaan. Toivoimme, ettei Kampalassa pelattavassa ottelussa sattuisi mitään ikävää, sillä Keniassa on viime aikoina ollut melko paljon terrorismihyökkäyksiä. Menimme ottamaan aurinkoa rannalle, mikä oli toisaalta hieman kiusallista, sillä paikalliset eivät sitä jostain syystä tee ;) ja huomasimme myös, että suurin osa paikallisista ui vaatteet päällä. Uimisesta omalla vastuulla oli paljon kylttejä, mutta eräs mies yritti vakuuttaa meille, ettei tässä osassa Viktoria järveä ole bilhartsiaa. Mene ja tiedä, mutta emme menneet uimaan.

Iltapäivä meni itseä grillatessa sekä korttia pelatessa. Kävimme myös ottamassa kuvia ympäri aluetta olevien patsaiden kanssa ennen pimeän tuloa. Aurinko laski ja olisin ollut valmis lähtemään jo aikaisemminkin, mutta pojat halusivat viettää aikaa kavereidensa kanssa, joita eivät olleet hetkeen nähneet. Kun viimein pääsimme lähtemään, olin ehtinyt jo moneen kertaan miettiä mitä minun pitää ehtiä tekemään ennen huomista iltaa. Lähtöstressi iskee eikä todellakaan hyvässä mielessä. Alueen porteilta oli matatu lähdössä Kampalaan ja hyppäsimme sen kyytiin. Jouduimme kuitenkin odottamaan tovin, jotta taksi tulisi täyteen. Aamupalan jälkeen en ollut syönyt sipsejä kummempaa, joten kymmenen aikoihin, kun saavuimme Kampalaan, oli enemmän kuin nälkä. Menimme pitsalle Lean suosittelemaan ravintolaan ja onneksi palvelu oli tällä kertaa nopeaa eikä ruokaa tarvinnut odottaa puoltatoista tuntia. Kotimatka sujui tällä kertaa hieman mukavammin, kun otimme normaalin taksin, joka siis ei ota muita matkustajia matkan varrelta kyytiin. Tai no eihän se mikään virallinen taksi ollut, mutta kuitenkin. Nansanan päässä liikenne oli kuitenkin aivan jumissa ja viiden minuutin matkaan meni lähemmäs puoli tuntia. Ilmeisesti päätiellä oli sattunut jonkinmoinen onnettomuus, sillä emme keksineet mitään muuta syytä keskiyön ruuhkalle. Päivä vierähti siis rentoutuessa ja stressatessa ja huomiselle onkin vielä melkoisesti hommaa. Vähiin käy ennen kuin loppuu, enkä voi vieläkään uskoa, että aika on mennyt niin nopeasti. Onko pakko jos ei taho?