48A pysähtyi minun osaltani viimeisen kerran Brüsslgassen pysäkille. Askeleet kohti Schmelziä loivaan ylämäkeen taittuivat rauhallisesti. Olen monta kertaa spurtannut tämän pätkän, nyt ei ollut kiire mihinkään. Niin paljon asioita neljän kuukauden ajalta vilisi äkiltään pään lävitse. Kyllä tässä tovi menee jäsennellessään näitä. Äkkiseltään mietittynä voi olla todella tyytyväinen, sillä kaikkea on tullut koettua ja tehtyä mitä mielessä on ollut. Viimeisin tänään, kun oltiin porukalla iltapäiväkahvilla ja sanoin Francolle ääneen, että mikään ei jää kaivelemaan tästä syksystä kun se, että ei keritty pastaa syödä yhdessä. Muutama tunti tästä niin roomalaisen rappukäytävään leijaili viehkeä tuoksu ja keittiöstä löytyi Franco essu päällä kalttasi tomaatteja. Hienot pastakestit ja mieltä lämmittävä yhteinen tapahtuma vielä paikalla oleville vaihtareille.

Sää on ollut kylmä. Tiistaina pyrytti lunta ja tuuli ikävästi. Kaulaliinaa melkeen ja jopa myssyä joissain kohdin kaipasi. Autoillessa kun niillä ei niin ole väliä. Viikonloppuna koleaa säätä lämmitti seura, miehekäs ruoka ja tietenkin kuppi kuumaa. Lauantaina otettiin heti turhat löysät pois ja aika ajoissa sammui valot hotellihuoneesta sinä iltana. Hyvin tuttuun sävyyn keskusteltiin, neuvoja yritettiin toisillemme antaa ja piikit napsuu terävästi. Äijämäinen ruoka koostui schnitzelien ja makkaran lisäksi suosikki aasialaispaikoista.

Kun pojat olivat täällä niin ei oikein kerinnyt miettiä viimeistä viikkoa ja miten se henkistä kanttia koettelisi. Kostea viikkohan tästä tuli. Tällä kertaa puhun silmäkulmien kosteudesta. Maanantai-iltana oli vaihtareiden pikkujoulut samassa pubissa missä kaikki alkoi aivan kuin eilen. Illan päätteeksi jätetyt hyvästit olivat vielä verrattain helppoja myöhemmin tällä viikolla jätettäviin. Läheisimpien kanssa oli sovittua vielä aktiviteettiä muille päiville. Tiistaina meidän läheisin tutori Mel järkkäsi raclettelounaan kotonaan. Olin koko syksyn puhunut Melille Poliisikoira Rexistä ja nyt oli sovittu, että katsotaan yksi jakso yhdessä. Samalla se kävi kaikille näppäränä kertauksena keskiviikon Saksan kokeeseen. Tiistai-iltana meillä oli viimeisen kerran koko kööri koolla. Jäähyväiset tuli sanottua ensimmäiselle Wienin kaverilleni Laurenille.

Keskiviikkona lounastettiin vielä suurimman osan ollessa paikalla. Kovin paikka oli hyvästellä aussilikat, joiden kanssa on varmasti eniten tullut vietettyä aikaa. En tiedä miten vaikea ero olisi ollut jos en tietäisi näkeväni heitä pian Suomessa. Keskiviikkoiltana oli viimeisen vanhempainillan aika. Söimme arvostetussa unkarilaisessa ravintolassa. Oli hyvä puhua kaikki halki, sillä viime aikoina porukassamme ollut jännitteitä ihmisten välillä, kun ns alettu syömään kuormasta. Keskustelimme tulevasta ja molemmat kun ponnistamme posin kautta, niin tulimme lopputulokseen, että tämä oli vasta tarinan ensimmäinen kappale.

Torstai yllätti minut. Alunperin olin vain suunnitellut pakkaavani, mutta perinkummallista niin olin aloittanut pakkailut jo keskiviikkona. Pernille ja Campbell tulivat aamulla kämpilleni ja paistelin heille bratwurstia aamupalaksi. Lähdimme tältä erää viimeisille puncheille ja osoitteena tietenkin Schönbrunn. Lounastimme kreikkalaisessa ravintolassa ja tunnelma oli perin rauhallinen. Cody liittyi seuraan ja käppäilimme maistraattiin allekirjoittamaan eropaperit meidän ja Wienin liitolle. Codyn kanssa toverillinen halaus Westbahnhoffin asemalla ja onnea matkaan. Poika on ottanut huimia askelia eteenpäin syksyn varrella. Varmasti vielä tapaamme.

Vietimme koko päivän yhdessä Pernillen ja Campbellin kanssa. Kun tuli Pernillen aika hypätä Kööpenhaminaa kohti vievää yöbussia, nii ratkesimme kunnon vollotukseen molemmat. Pernystä on viime viikkojen aikana kasvanut parhaita ystäviäni täällä ja jotenkin suretti, miten tämä loppui niin nopeasti. Toivon ja uskon, että tästä voi tulla samanlainen tarina kuin Steffenin kanssa jonka opin tuntemaan vasta muutama kuukausi ennen vaihtoni loppua vuosia sitten.
Campbell, joka taasen on ollut kuin pikkuveli minulle täällä, saattoi minut bussille. Australiaan on pitkä matka, mutta tätä veijaria näkee varmasti muuallakin.

Onneksii minulla oli tänään aikaa Kiovan ruuhkaisia katuja tallustaessa vähän antaa taas kelan rullata ja jäsennellä asioita. Mainittikoon tähän vähän offtopikkina, että borssi oli hyvää ja metro kulkee todella syvällä maan alla. Haastava kaupunki hieman seikkailla jos ei kyrillisiä ymmärrä.

On aika palata kotiin. Ai miltä nyt tuntuu? En oikeastaan vielä tiedä. Tosi hyvältä nähdä rakkaita ihmisiä ja palata tuttuun arkeen. Toisaalta paljon rakkaita ihmisiä jää taakse ja elämä Itävallasta, josta tuli hiljalleen minun arki.

Blogi hiljenee taas, mutta vain joksikin aikaa. Uudet reissut alkavat jo hahmottua.