Herättiin tänään jo kuuden aikoihin ja käveltiin YHA-hostellin pihaan, josta meidät haettiin Paul's Parachutingin värikkäällä autolla. Oli aika lähteä Mission Beachille hyppäämään laskuvarjolla. Tarkoituksena oli siis hypätä tandem-hyppy 14 000 jalasta eli lähes 4,3 kilometristä. Jaakko lähti mukaan tukijoukoksi ja tietenkin kuvaamaan laskeutumista. Autossa oli lisäksi pari jenkkiä, saksalaista ja aasialaista. Matka Mission Beachille kesti parisen tuntia.

Perillä venailtiin ensin pari tuntia siinä rannalla, ennen kuin tapahtui mitään. Ranta oli aivan huippu - turkoosi meri yhdistyi sileään hiekkarantaan, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Siihen minäkin pääsisin pian hyppäämään. Ennen omaa hyppyäni ehdin seuraamaan useita muita hyppyjä. Suurimmalla osalla laskeutujista oli hymy naamalla ja nauru herkässä, mutta yksi tytöistä oli aivan järkyttynyt päästessään maahan. Oli mahtanut olla liian pelottava kokemus.

Pian joku tuli tuomaan minulle kaavaketta, joka pitäisi täyttää ennen hyppyä. Minun piti vakuuttaa tietäväni, että laskuvarjohyppy on vaarallinen laji. Samalla piti täyttää pieneen lappuun jonkin lähiomaisen tiedot, mikäli sattuisi onnettomuus. Täytin kaikki laput, jonka jälkeen pääsin seuraavaan pokaan. Ennen sitä hyppääjille pidettiin pieni koulutus, miten koneessa ja ilmassa täytyy toimia. Itsehän olen hypännyt Alavudella 16 laskuvarjohyppyä käytyäni siellä kurssin, mutta viimeisestä hypystä on kulunut jo varmaan neljä vuotta. Kertaus tuli siis tarpeeseen.

Pikakoulutuksen jälkeen meidät vietiin pienelle kentälle, jossa hyppykoneemme jo odottikin. Hyppääjiä mahtui koneeseen kahdeksan, siis neljä tandempakettia. Ahtauduttuamme koneeseen nousimme saman tien ilmaan, sivuovi valmiiksi auki. Se oli menoa sitten!

Koneen noustessa ilmaan minua alkoi jossain vaiheessa jännittää. En ole jännittänyt yhtä paljon yhdenkään 16 aikaisemman hyppyni aikana. Ehkä se oli se neljä vuotta, joka on kulunut viimeisestä hypystä. Tai ehkä se, että tällä kertaa en ollut itse vastuussa itsestäni, vaan roikkuisin vain valjaissa ilman omaa varjoa, toiseen ihmiseen kiinnitettynä. Fiilikset olivat kuitenkin mahtavat, sillä pian saisin kokea minuutin verran vapaapudotusta. Vieressäni istuva aasialaistyttö oli tosi vakavalla naamalla ja jännitti silminnähden.

"Oma" tandemhyppymestarini Ryan näytti minulle korkeusmittaria. Pian olisi aika hypätä. Hän kiinnitti valjaat ja kehotti minua laittamaan hyppylasit silmilleni. Pian se olisi menoa! Kone kaartoi hyppylinjalle ja ensimmäinen tandempari katosi aukinaisesta lentokoneen ovesta ulos. Toisen parin jälkeen tuli meidän vuoromme. Laitoin jalat ulos koneesta ja istuin ovensuussa, kunnes Ryan ponkaisi meidät tuuliin ja pilviin. Hyppy ulos koneesta tuntui taivaalliselta, sanan varsinaisessa merkityksessä! Oli mukava pudottautua vapauteen ja nauttia hypystä ilman, että tarvitsi itse huolehtia juuri mistään.

Alhaalla Mission Beachilla oli ollut kuuma ja kosteaa kuin saunassa, mutta yläilmoissa oli vilpoisa ilma. Raju 200 km/h:n putoamisvauhtimme sai ilman tuntumaan entistäkin kylmemmältä. Pieni loma Queenslandin saunailmastosta! Vapaapudotus kesti minuutin verran, mutta ajantajuni katosi täysin ihaillessani turkoosina kimaltelevaa merta ja kaunista rantaviivaa. Pian tunsin pienen, smoothin nykäyksen ja palasin todellisuuteen. Varjo oli nyt auki. Olin odottanut kovempaa riuhtaisua, mutta eihän siinä mitään. Ryan kyseli jotakin, mutta korvani olivat täysin lukossa. Vastasin vain, että mahtavaa on ja kauniit ovat maisemat. Kyllä niissä kelpasikin hypätä!

Loppumatka maahan oli rauhallista menoa, liitelyä varjon varassa maisemia ihaillen. Kuuma ja kostea ilma osui taas tuttavallisesti ihoon. Liitelimme turkoosina kimaltelevan meren yllä ja teimme muutaman kaarroksen. Sain itsekin ohjata hetken varjoa, pitkästä aikaa! Pian kuitenkin lähestyimme rantaa, joten Ryan otti ohjausnarut itselleen. Vähän ennen laskeutumista nostin jalkani ilmaan Ryanin ottaessa maan vastaan. Laskeutuminen oli lempeä ja sujui ongelmitta. Hyppy oli erittäin onnistunut! Jaakko tuli heti kameran kanssa kyselemään, miten hyppy oli sujunut. Mulla oli korvat niin lukossa, etten meinannut kuulla omaa ääntäni. Kiitin Ryania hypystä ja paikkasin kuivaa suutani juomalla vettä.

Olimme Mission Beachilla vielä muutaman tunnin, sillä amerikkalaiset eivät olleet vielä hypänneet. Kävimme Jaakon kanssa vieressä olevassa kreikkalaisessa ravintolassa. Otin kymmenen dollarin salaatin, joka ei todellakaan ollut hintansa arvoinen. Olin valinnut suuren salaatin pienen sijaan, mutta lautanen oli surkean kokoinen. Salaatissa oli vain muutama salaatinlehti, muutama kurkun palanen ja pari tomaatinsiivua. Puolet salaatista oli sipulia.

Syönnin jälkeen käytiin uimassa läheisen hostellin uima-altaalla. Uima-altaan poikki meni pukkitaisteluun soveltuva tukki, jossa otettiin Jaakon kans muutama matsi. Pian siihen tukille istahti suuri, sininen perhonen, jota ihailtiin. Perhonen tykkäs mun bikineistä, kun yritti istahtaa mun päälle monta kertaa. Uimassa vierähti varmaan tunti.

Noin neljän maissa iltapäivällä kaikki olivat hypänneet ja pääsimme lähtemään takaisin Cairnsiin. Nälkä kurni vatsassa koko matkan, mutta ainakin päivä oli ollut tosi onnistunut. Nyt on kasassa yhteensä 17 laskuvarjohyppyä. Saa nähdä, jatkanko harrastusta vielä tulevaisuudessa…