Olin odottanut intopinkeänä perjantaita ja Jamaican dancehall bileitä. Yhdeksältä illalla, kun seurani oli juuri ilmoittanut feidaavansa mut, istuin edelleen sängyssä lukemassa. Mutta koska elämässä saa ja pitää tehdä valintoja, päätin lähteä bilettämään yksin. Meikkasin pikapikaa ja suuntasin kohti Mestoja. Siinä kävellessäni minishortseissa alkuyön katuja pitkin, kävi mielessä että kännykänkin voisi laittaa päälle. En oikeaataan kokenut turvattomuutta, mutta olin tilanteessa, johon ei tarvitse itseään väkipakolla tunkea. Yksin. Vieraalla kadulla. Ja hyvännäköisenä. Koska kyseessä ei ollut muslimimaa tai kehittyvä valtio, päätin kepsuttaa ryhdikkäänä ja määrätietoisena eteenpäin. Maksoin sisäänpääsyn ja astuin ovesta sisään tutun ja rytmikkään musiikin vietäväksi.

Seisoin kynnyksellä ja mulla oli tasan kaksi vahtoehtoa

1. Hengata yksin nurkassa, naama mutrussa ja kertoa kaikille jälkeen päin, että "MELBOURNESSAPA OLI HUONOIMMAT BILEET IKINÄ!"

2. Nauttia

Vaihtoehto yksi heitettiin roskiin välittömästi ja niinpä kävelin tanssilattialle kahden naisen viereen: "heippa, nyt kävi näin, että mun seura on pahasti myöhässä. Voinko tanssia teidän kanssa tovin?" Ja tottahan se sopi! Eikä mennyt aikaakaan, kun dancehall kulttuurin one-big-family-ajatusmaailma oli tempaissut minut ja muut bailumoodille. Puolen tunnin päästä tein jo pikkulettejä kaikille halukkaille ja sain kutsuja jos jonkinmoisiin tapahtumiin. Tunnelma oli avointa, helppoa ja riehakasta - ihan niinkuin kotonakin!!

Dancehall bileissä on vaan yksi huono puoli. Siellä ei soiteta yhtään huonoa musiikkia. Kolmen tunnin bailaamisen, tanssibattlejen, back-it-uppien ja willie bouncien jälkeen olin kuin lingottu kisu. Siis aivan loppu! Päätin lähteä kotiin.

Päässä jyskytti aulan seinältä bongattu teksti: Keep you safe! Onneksi mun miestenkarkoitustaktiikka on erittäin loppuun asti hiottu. Siispä tämä, itsensä tappiin asti jorannut hippi-diiva, pääsi turvallisesti nukkumaan nähden loppuyön villejä dancehall-unia.