17.6.2011

Niin se aika vaan huristelee eteenpäin. 10 päivän päästä alkaa noin 30 tunnin matka Ashaley Botwesta kohti Sotkamoa. Lento lähtee vähän ennen aamu yhdeksää ja Helsingissä olen puolenyön jälkeen, puoli kahden aikaan aamuyöllä. Lentokentältä lähtee bussi kohti Kajaania, joka on perillä noin 13.30, matka kestää semmoisen 11 tuntia. Kajaanista vielä semmoinen puolen tunnin automatka kohti Sotkamoa. Että voi olla tämä Kainuun tyttö aika väsynyttä tyttöä tuon matkan jälkeen. Mutta on kyllä aikamoista, kun miettii että 4 kuukautta olen täällä jo ollut. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Huh-hui! Tunteet on todellakin vaihdelleet laidasta laitaan. Olen myös oppinut taas lisää itsestäni, ghanalaisesta kulttuurista, myös suomalaisesta kulttuurista. Siitä miten vaikeaa on joskus yhdistää kaksi erilaista kulttuuria, miten vaikeaa on joskus ymmärtää toisenlaisen kasvatuksen saanutta ja toisenlaisessa maailmassa kasvanutta ihmistä ja myös siitä, miten vaikea toisen on ymmärtää minua. Olen oppinut, miten tärkeää on pitää kiinni omista arvoistaan ja periaatteistaan, vaikka jotkut kuinka heittävät lokaa niskaan ja saavat sinut epäilemään omia kykyjäsi ja työntekoasi. Olen oppinut joustavammaksi, ymmärtäväisemmäksi ja kärsivällisemmäksi, mutta myös pitämään enemmän omia puoliani.

Tämän kevään aikana on sattunut niin paljon kaikkea. Ensin hammasleikkaus ja siitä toipuminen juuri ennen Ghanaan lähtöä. Sitten todella haikeat heipat kotijoukoille ja ystäville. Ghanaan tullessa koin maailman suurimman onnen tunteen, saadessani halata ja nähdä rakkaan silmät, hymyn ja kasvot melkein vuoden erossaolon jälkeen. Ghanan perhe ja ystävät. Tutut tuoksut ja ruuat. Sitten alkoi vastoinkäymiset terveyden kanssa ja myöhemmin myös harjoittelupaikan kanssa. Täytyy sanoa, että vaikka arvostankin myös vastoinkäymisiä mitä koin harjoittelupaikassa, saivat ne myös tuntemaan itseni pienemmäksi kuin koskaan ennen. Kaikki saamani kritiikki ja muu saivat minut epäilemään itseäni työssä jota rakastan tehdä. Mutta onneksi minusta löytyy sisua sen verran, että en antanut kenenkään jyrätä minua ja puhalsin itseeni lisää voimaa. Jälkeenpäin kyllä ihmettelen mistä se kaikki voima löytyi, koska olin todella heikoilla niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun aloin sairastella, hoidettiin sitä ensin malariana. Söinkin kahteen kertaan malarialääkkeet, kunnes vihdoin pääsin laboratoriokokeisiin, joissa tosiaan selvisi sairauden olleen lavantautia. Lääkärikin sanoi, että eipä ole ihmekään jos ei ole malarialääkkeet tehonnut kun ei ole malariaa ollutkaan. Mutta luultavasti melkein kuukauden se tauti minussa jylläsi. En osaa edes sanoa, miten kiitollinen olen kaikesta tuesta ja avusta mitä sain Kennedyltä kun olin kipeä. Tauti kaatoi minut loppujen lopuksi kirjaimellisesti sänkyyn ja painoa putosi taudin aikana ainakin 7 kiloa. Kun parannuin, tunsin voiman virtaavan takaisin kroppaani, se oli aikamoinen tunne. Ei mikään perus-vatsaflunssa siis. Taudin jälkeen myös töissä alkoi mennä paremmin ja sain itsevarmuutta takaisin. Mutta sitten tuli puun takaa johtajataren kaksi vaihtoehtoa, että voisin joko itse lähteä ja lopettaa harjoittelun tai sitten voisin mennä isompien luokkaan istumaan nurkkaan ja havainnoimaan, eli tekemään muistiinpanoja jotka esittäisin päivän päätteeksi opettajille ja madamelle palaverissa. Itkuhan siinä tuli, kun syytöksiä ja negatiivisia asioita satoi ja kun olisin saanut puolustautua ja selittää oman näkemykseni asioista, en pystynyt puhumaan kun purskahdin itkuun. Tunsin itseni nöyryytetyksi, surulliseksi, voimattomaksi ja en todellakaan tiennyt mitä tekisin. Osa minusta halusi ottaa laukun ja lähteä ovet paukkuen, mutta osa -se sisukas osa- minusta halusi näyttää mistä tämä Suomen tyttö on tehty! Ja niin astelin itsevarmuutta täynnä, hymy huulilla töihin seuraavana päivänä, itkettyäni ensin edellisen illan. Kirjoitin kaiken opettajien tekemän ylös ja havainnomani lapsitilanteet. Havainnointi oli helppoa, koska olin tehnyt sitä työtä tuossa koulussa jo muutaman kuukauden ajan. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä havainnointiini ja sain hymyjä ja olalle taputuksia. Itsekseni hymyilin vain sitä, miten en oppinut asiasta mitään uutta ja itsekseni pyörittelin päätä. Noooh, eipähän siinä mittään. Harjoittelun aikana olin kirjoittanut opettajilleni sähköpostia ja kertonut kuulumisistani harjoittelupaikalla. Tähän asti opettajani olivat tsempanneet, mutta nyt he olivat sitä mieltä ettei tuommoinen havainnoimaan laittaminen ole harjoittelun tarkoituksenmukaista ja he halusivat palaveerata ja miettiä mitä tulisi tehdä. 13.5. päivän jälkeisessä palaverissa, madam kertoi saaneensa opettajaltani sähköpostia, jossa he olivat sitä mieltä että harjoitteluni olisi paras keskeyttää siihen päivään. Kaikki olivat tyrmistyneitä ja sitä mieltä, että olin tehnyt todella hyvää työtä ja sanoivat että minun pitäisi jatkaa harjoittelua. Pyysin saavani harkita, koska en ollut ihan 100% varma mitä haluan sittenkään tehdä. Mutta mietittyäni yhden illan, päädyin siihen, etten halua enää kiusata ja antaa itseni tulla kiusatuksi ja halusin myös itse lopettaa harjoittelun tuossa paikassa. Madam ei vastannut minun sähköpostiini mitään, mutta oli kuulemma kirjoittanut opettajalleni sähköpostia, jossa oli puhunut minusta syyttävään sävyyn ja laittanut asiat kuulemma vähän niin kuin minun syykseni. Kuukauden ajan olen nyt tehnyt sitten koulujuttuja, koska jouduin tekemään jokaisesta kurssistani etätehtävän kun lähdin aiemmin Ghanaan koska aloitin harjoitteluni aiemmin kuin muut luokkalaiseni.

Mutta onpahan kyllä ihana tulla takaisin Suomeen. Ystävien ja perheen luokse. Puhua pälättämään suomea. Ihanaan hiljaisuuteen ja järvien ja metsien lähelle. Olen myös oppinut arvostamaan todella paljon suomalaista suoruutta, rehellisyyttä ja luotettavuutta. Täällä kun saatetaan sanoa mitä vaan, mutta eipä sitä tarvitse seisoa sanojensa takana kuitenkaan. Olen myös oppinut mieheni kautta, että joihinkin ystäviinkin on todella vaikea luottaa täällä. Se on surullista ja epäreilua. Myös se aikakäsitys, on välillä todella ärsyttävää. Sanotaan esimerkiksi, että "tulen tunnin päästä", niin se tarkoittaa aina 2-3 tuntia. PHUUUUUH!!! Mutta kaikkeen tottuu, mutta onneksi ei tarvitse itseään muuttaa ja unohtaa omia juuriaan. Tottakai sitä vähän muuttuu itsekin, mutta kun osaa poimia ne hyvät jutut toisesta kulttuurista ja jättää ne huonot syrjemmälle, niin aika hyvin sitä pärjää.

Mutta on tämä ollut taas seikkailu. Ihana seikkailu.