Nyt on taas ostettu nettiaikaa ja pääsen kirjottelemaan kuulumisia. Tällä kertaa aattelin ihan semmosta flow-meininkiä. Että kirjottelen fiiliksiä ja juttuja mitä mieleen sattuu tulemaan.

Ensimmäisenä mieleen tulee trotrot. Trotro on pakettiauto, joka on muunnettu pikkubussiksi. Viime vuonna näin yhden trotron, jossa oli tekstiä suomeksi! Joissain tekstit on tanskaksi, saksaksi jne. Autot siis yleensä tuodaan muualta. Meidän kotoa menee noin 5 minuuttia kun kävelee trotro asemalle. Alkuviikosta jonoa on paljon, joten jos haluan olla töissä ajallaan noin klo. 7 aamulla, joudun heräämään klo 5-5.30, pikainen suihku ja kohti asemaa. Trotro lähtee liikkeelle, kun se on täynnä. Aikatauluja täällä ei ole ja aina ei myöskään kunnioiteta järjestystä jonossa. Olenkin oppinut hienosti etuilemaan tarpeen tullen. Pakko se on, muuten jää jalkoihin ja rannalle ruikkuttamaan! Kyseisten kulkuneuvojen kanssa sattuu jos jonkinlaista kommellusta, jokainen matka on siis seikkailu Kerran moottori sammui, oli jo pimeää ja kaikki kyydissä olleet joutuivat odottelemaan luultavasti ainakin tunnin että auto saatiin korjattua. Loppujen lopuksi päästiin onnellisesti kotiin asti. Viime viikolla trotron pysäytti poliisi. Sekä poliisi, että muut puhuivat paikallista kieltä twitä, joten en tietenkään ymmärtänyt mistä oli kyse. Trotrossa on siis driver sekä mate, joka kerää rahaa ja huutelee auton ikkunasta bussipysäkillä odotteleville minne auto on matkalla. He myös näyttävät erilaisia käsimerkkejä, joista kaikki tarkoittavat jotain määränpäätä, esimerkiksi käden pyörittäminen ympäri tarkoittaa Circle jne. Noh, poliisi jututti matea ja hetken päästä kaikki käskettiin ulos autosta. Kysyin vieressä istuvalta naiselta, että mistähän mahtaa olla kyse. Nainen vastasi, että auto oli liian täynnä ja poliisi pidätti kuskin ja maten. Semmosta. Onneksi olimme pysähtyneet yhdelle bussipysäkille ja saimme trotron nopeasti, eikä meidän tarvinnut maksaa uudestaan.

Liikenne on sitten ihan oma lukunsa. Huijui! Täällä on toki liikennesäännöt, mutta en ole huomannut että niitä liiemmälti noudatettaisiin, hahha! Täällä moottoripyörät suikkelehtii sujuvasti liikenteen seassa, autojen välissä ja autojen keskellä ja sillä lailla. Täällä ei kauheasti vilkuilla näytetä jos käännytään. Kerran ajoimme moottoripyörällä Accrasta tänne Botween, siinäpä sitten taksikuski oli hetkeä aiemmin pysähtyny ja oli nyt avaamassa oveaan. Sekä minä, että turvallinen kuskini huusimme kuskille "Hey! Why?" sekä heilautin myös ghanalaisittain kättäni, joten kuski huomasi kyllä että meinasi käydä hassusti!

Taksien ja trotrojen takalasissa on tekstejä, joissa saattaa olla lainaus Raamatusta tai ihan mitä vaan. Esimerkiksi "Rastafari", "Still rasta boy", "Old soldier never dies", "Thank you Jesus". Ennekuin menee taksiin sisälle, kannattaa kysyä kuinka paljon kuski aikoo velottaa matkasta. Sitten käydään neuvottelua ja saatuaan hinnan niin alhaalle kuin pystyy ja kunnes on tyytyväinen summaan, hypätään taksin kyytiin. Tänään hyppäsin myös "shared taxi" eli jaettuun taksiin. Trotro-matka täältä Ashaley Botwesta Accraan (noin 20 km) maksaa 80 pesewaa eli noin 40 senttiä. Jaetut taksit ovat matkan pituudesta riippuen eri hintaisia, yleensä tämä matka maksaa 3 cediä eli 1,5 euroa. Tänään matka taittui 4 cedillä eli noin 2 eurolla.

Täällä on meneillään sadekausi. Mutta sadepa ei tulekaan pikkuhiljaa niinkuin Suomessa yleensä. Täällä sateen tietää tulevan kun alkaa tuulla kovasti, taivas mustenee ja alkaa salamoida sekä ukkostaa. Aina ei tietenkään salamoi ja ukkosta ja melkein aina kuitenkin. Sade sitten vain putoaa taivaasta. Niin kävi myös tänään. Aamulla kotoa lähtiessä aavistelin että joskohan tänään sataa, mutten kuitenkaan aavistellut tarpeeksi. Taksiin hypättyäni, kohta alkoikin sataa. Perille päästyäni satoikin jo rajusti ja tultuani työpaikan ovelle, olin läpimärkä vaatteita, hiuksia ja kenkiä myöten. Päätinkin, että alan kantamaan mukana vaihtovaatteita jos näyttää että sade tulee. Vaikka sitä ei pystykään niin vain ennustamaan. Mutta täällä olen hienoimmat salamat ja ukkosen jyrähdykset kokenut. Myös ilma on ihanan raikas ja viileä sateen jälkeen ja toivonkin aina yöksi sadetta, että voitaisiin nukkua ilman tuuletinta ja antaa raikkaan ilman virrata huoneeseen.

Viime viikon tiistaina käytiin vierailemassa Arjan luona Temassa. Arja on suomalainen nainen, joka on asunut muistaakseni jo ainakin 20 vuotta Ghanassa ja on naimisissa ghanalaisen miehen kanssa. Heillä on 2 lasta ja uusi koti Temassa. Arjan vuokraamassa asunnossa Asylum Downissa asuin viime vuonna 3 ystäväni kanssa ja hän auttoi meitä silloin paljon ja minua myös tällä kertaa. Tema sijaitsee noin 40 km päässä Accrasta. Uusi koti oli todellatodella hieno ja iso! Kaupunki oli kalustanut sen, joten huonekalutkin olivat hienoja. Kun Arja sanoi, että ruuaksi on perunoita, spaghettia ja lihapullia niin ghanalaisessa kuin suomalaisessa kastikkeessa, minun ensimmäiset sanat olivat: "Voi elä viitti, minä itken kohta!" Ja käännettyäni Kennedylle englanniksi mitä sanoin, alkoi miekkoseni nauramaan. Olen nimittäin melkein koko Afrikka-aikani haaveillut perunamuussista ja nakkikastikkeesta tai lihapullista. Me mentiin Arjan kanssa keittiöön höpöttelemään suomeksi ja tekemään ruoka loppuun ja miespuoliset saivat vallan mainiosti jäädä katsomaan telkkaria olohuoneeseen. Kolmen santsaus-kerran jälkeen olo oli mitä parhain! Sovittiin, että ensi kerralla jäädään yöksi ja tehdään yhdessä ruokaa alusta alkaen.

Kyllä sen on huomannut, että on tärkeää päästä puhumaan äidinkieltään ja myös, että on näitä tukihenkilöitä täällä ja siellä. Viime vuonna minulla oli tosiaan mukana 3 läheistä ja tärkeää ystävää, tänä vuonna matkustin yksin tänne Ghanaan. Mutta toki täällä sitten on toinen perhe ja rakas.

Joka paikassa ei kuitenkaan puhuta englantia, joten olen joskus vähän ulkona keskustelusta. Onneksi minulle yleensä muistetaan kääntää englanniksi jutut. Senkin olen huomannut, että koska englanti ei ole minun tunnekieli, vaan se on hyvin vahvasti suomi, niin joskus kun oikeen tympäsee tai tunnen suurta iloa ja onnea, sanat tulevat automaattisesti suomeksi!

Täällä olon aikana oon käyttänyt haarukkaa ja veitseä sekä lusikkaa yhteensä alle 10 kertaa. Ja ylihuomenna tulee 3 kuukautta kun tänne tulin. Että kyllä täällä on afrikkalaisia tapoja omaksuttu. Mutta käsin syöminen on mukavampaa ja helpompaakin kuin haarukalla ja veitsellä syöminen. Toki riippuu myös ruuan rakenteesta, mutta eikö kuitenkin kaikkia ruokia voi syödä käsin?

Välillä ärsyttää semmonen juttu, että missään ei oo aikatauluja. Mutta sitten taas on ihanaa, kun ei tartte katsoa kelloa ja kiiruhtaa paikasta toiseen. Elämä on semmosta rentoa ja tulee keskityttyä elämiseen eikä elämän suunnittelemiseen, jos saatte kiinni mitä yritän sanoa..? Töissä meininki on ihan erilaista, mutta heti kun tänne Ashaley Botwen rauhaan pääsen, mieli lepää samanlailla kuin Sotkamoon mennessä. <3

Tänä vuonna ei olla reissattu, eikä juhlittu kuin kaksi kertaa ja nekin oli Kennedyn synttärit ja kahden suomalaisen toimittajan läksiäiset. Sanoinkin eilen, että on ihanaa kun on oltu rauhassa ja oltu vaan. Vaikka täällä onkin eksoottista ja niin erilaista kuin kotiSuomessa, niin tämä on kuitenkin kotiGhana ja arki se on täälläkin. Ja yhtä haikealta ja pahalta tuntuu täältä kohta lähteä, kuin Suomesta lähtiessä tuntui. Oloa haikeuttaa myös se, etten tiedä milloin tänne seuraavan kerran pääsen. Vuosia siihen kuitenkin menee. Onneksi Kennedyn sisko ostaa täältä maata ja on rakentamassa taloa, jonne päästään sitten yöpymään kun täällä vieraillaan. Tosin se maanostokin on verottanut hermoja ja tuonut stressiä. Se kun ei täällä niin helppoa olekaan. Täytyy kiertää kylän vanhempien luona ja maksaa eri henkilöille sekä varmistaa ettei maata omista kukaan muu jne. Noin kuukausi sitten oli käyty katsomassa maa-alue ja oltiin jo kaivamassa perustuksia, kun paikalle ilmestyi vanha nainen, joka väitti että maa oli myyty hänelle vuosia sitten. Kylän vanhimmat sekä muut vakuuttivat, että naiselle oli myyty tieosuus eikä mitään muuta. Nainen oli seuraavana päivänä ilmestynyt paikalle 2 muun naisen kanssa ja olivat kuulema joitain loistuja ilmoille päästäneet. Vaikka täällä uskonto on hyvin iso osa kulttuuria ja myös näkyvä osa, on myös taikauskolla osansa. Taikauskolla ei kuitenkaan ollut merkitystä maa-alueesta luopumisessa, vaan yksinkertaisesti hermojen säästämisestä. Hahhah! Uusi maa-alue saatiinkin paremmalta alueelta, mutta vieläkin on joitain mutkia matkassa. Jännityksellä odotankin, saadaanko rakennukset aloitettua ennenkuin täältä Suomeen lähden.

Lähtöä vaikeuttaa myös se, että Kennedyn siskonlapsista on tullut todella läheisiä minulle. Ja minusta heille. Isosiskon pian 3-vuotias William-poika tulee juosten halaamaan kun nähdään ja sanoo minua nimellä "Ma" tai "Mama". Limpparia juodessa muistetaan aina kippistää ja sitten taas leikitään piilosta tai piirrellään ja lauleskellaan. William kun on oppinut koulussaan samat laulut, mitä me Gingerbreadissa lauleskellaan. Lyhyesti taustaa kertoilen. Poika syntyi Amerikassa, johon hänen vanhempansa muuttivat, mutta tuli 6 kuukauden ikäisenä takaisin Ghanaan, jossa hänet on kasvattanut Kennedy ja pojan mummo. Vanhempien piti tehdä paljon töitä Jenkkilässä ja pojan oli parempi olla äidin perheen luona, jossa hänestä pystyttiin huolehtimaan kunnolla. Asiasta saa olla montaa erilaista mieltä ja itsekin kummastelin asiaa. Mutta täällä on erilainen kulttuuri niin perheen kesken kuin yleisestikin puhuttuna. Poika on onnellinen ja saa olla perheensä kanssa. Myös nuorempi sisko asuu samassa talossa oman tyttärensä kanssa. Talossa asuu myös Kennedyn äiti ja ennen minun tänne tuloa myös Kennedy. Täällä kulttuuri on tosiaan yhteisöllistä.

Nyt alkaa pää tuntua tyhjältä. Väsymys taitaa hiippailla. Kello on vasta 18.55 ja tuntuu että voisin jo mennä yöunille. Mutta tänä aamuna herättiin taas arkiseen tapaan kello 05.00 ja sama odottaa huomennakin. Joten taidan suostua Nukkumatin kutsuun tavata Unimaailmassa piakkoin. Minulta saa myös kysellä paikallisesta menosta ja meiningistä jos haluaa. Mutta nyt laitan tälle paikoin sekavallekin tarinoinnille pisteen ja toivotan hyvää yötä täältä rakkaasta Ghanasta, sinne rakkaaseen Suomeen. Tai mistäpäin te nyt tätä luettekaan. Jokatapauksessa, hyvää yötä rakkaille ihmisille.