Launatai 1.8, Sunnuntai 2.8

Nyt iski ripuli, siis kirjoitusripuli. Niin monta kommenttia on unohtunut viimeaikoina laittaa, että nyt saattaa tulla novellin sijaan kokonainen romaani.

Ensimmäisenä kommentteja blogin kartasta, jossa kaupungit ovat ihan miten sattuu. Emme todellakaan ole ajaneet bussilla sik-sakkia vaan edenneet aika loogisesti pohjoisesta etelään. Seuraava blogi-nipotus ovat nuo kaikki ylimääräiset tekstit tarinoiden alussa, jotka johtuvat siitä, että en saisi käyttää leikkaa-liimaa toimintoa tekstin käsittelyssä vaan minun pitäisi kirjoittaa tarinaa aina suoraan blogiin!! Haloo!! Olen siis hylännyt kaikki hienot tekstinkäsittelyohjelmat ja ratkaissut ongelman notebadin kautta. Hyvä, että sentään viimemetreillä oivalsin.

Emme ole tavanneet yhtään suomalaista sitten Uuden- Seelannin toukokuun, kun emme koskaan Atacamassa Reijoon törmänneet, hassua. Todennäköisyys siis kasvaa joka päivä ja eiköhän viimeistään Cuscossa tavata. Vetoa voi siis lyödä halutessaan asian puolesta, veikkaamalla päivämäärää.Muuten on kyllä saatu suomi-annostusta esim. TV-elokuvien myötä, viimeksi taisi tulla "tyttö sinä olet tähti", emmekä todellakaan tiedä miltä kanavalta.

WC-analyysi on jäänyt täysin vaiheeseen, muistaakseni ainakin. Opaskirja kehoittaa käymään ainatoiletissa kun se vaan on mahdollista, sillä seuraavaa kertaa ei voi kukaan ennustaa. En nyt aivan tätä allekirjoittaisi, mutta oman paperin mukana kantamisen kylläkin. Harvoissa julkisissa hotellihelpotuksissa on paperia ja usein se sattuu olemaan yhteisesti miesten ja naisten osastojen ulkopuolella, joten kannattaa arvioida tarve yläkanttiiin jo lähtiessä. Pöntöt löytyvät kaikkialta, mutta lauteet on silloin tällöin oikein mukava yllätys.

Hattujen tarina ei ole selvinnyt edelleenkään. Tiedämme pikkuhiljaa kaikki maakuntien hattutavoista, kuinka sinkulla tai naidulla naisella on lieri käännettynä tai minkäväristä pipoa käyttää naimaton, parikymppinen mies. Useimmat oppaista eivät ole ymmärtäneet meidän kysymystämme edelleenkään, mutta jatkamme salapoliistyötä.

Nyt takaisin Punoon, jota ei voi kyllä hyvällä tahdollakaan sanoa kauniiksi kaupungiksi. Vaikka olisi kauneus katsoja silmässä, niin nyt ei saa kapeista, pimeistä kaduista ja ruskean- harmaista ulkoseinistä viehättäviä. Hostellivalinta osui kertakaikkisen nappiin tällä kertaa, Inka´s Rest oli valittu hyvien arvostelujensa puolesta, mutta eipä niihin ole aina luottamista, kuten olemme todenneet. Saavuimme kauhistuttavan bussimatkan päätteeksi aamusta kello 7 perille. Unohdin vielä matkasta mainita sen verran, että elokuvakimara alkoi jollain järkyttävällä "ruumishuoneella tapahtuu" -tyyppisellä kauhuelokuvalla, jossa äänet olivat tietysti täysillä. Hyi hauheaa. Vertaileva matkakokemus Julsan bussiyhtiöstä ei ole yhtään sen parempi, sillä tämän päiväiset tuttavamme olivat joutuneet paikallismellakaan, kun matkustajat olivat yrittäneet estää kuljettajaa ajamasta. Kuljettaja ei ollut nukkunut kahteen päivään vaan ollut ajossa ja edellisenä päivänä samalla reitillä oli tapahtunut tuo bussionnettomuus. Perussa kuolee vuosittain noin875 henkilöä bussiturmissa,jep jep.

Mutta siis hosteliin, jossa meidät vastaanotettiin varsin ystävällisesti. Huonetta emme tietenkään saaneet suoraan, mutta meidät ohjattiin aamiaiselle ja hiukan jälkeen yhdeksän olimme jo omassa sopissamme. Kerros oli kolmas ja portaat suhteellisen runsaat. Rinkat selässä kiipeäminen sai hengästymään kuin olisimme pinkoneet huippuaikaan 110 metrin aidat. Meren pinnan tasolta siirtyminen korkeuksiin iski siis meihinkin. Ei pahasti, mutta sen verran tiukasti, että ensimmäinen päivä meni aika pitkälle lepäillessä. Olihan sitä edellinen yö toki valvottukin. Meidän residenssimme koostuu omasta makuuhuoneesta ja toisen pariskunnan kanssa jaettavasta keittiöstä, olohuoneesta ja wcstä. Mikä parasta suihkusta tulee 85 asteista vettä. Ei siinänsä, että niin kuumaa suihkua kaipaisimme, mutta noiden kädenlämpöisten lirutusten jälkeen pientä keulimista on ilmassa.Vähän kun olisi kotiin saapunut, niin mukava paikka on. Koska torkuimme koko päivän niin valvoimme seuraavan yön, jep onpas loistava rytmi meillä.

Lauantaiaamusta kuitenki saimme itsemme liikenteeseen ja lähdimme etsiskelemään paikallista torielämää. Nyt oli salakuvaaja Repo liikenteessä. Suurin osa aikaisemmista henkilövalokuvista on siis rahalla otettuja. En pidä asiaa ollenkaan pahana. MIelummin niin, että ihmiselle, joka on nähnyt vaivaa ja laittautunut juhlatamineisiin annetaan kolikko, kun keräjäläiselle rääsyissään. Nyt kuitenkin kaikessa ihmisvilinässä päätin rohkaistua ja valokuvata torielämää salaa. Ihanaa on kuinka katukuvassa näkyy nuo perinteiset vaatteet ja kantamukset. Niin monta on tarinaa, kun on kertojaakin, mutta erään oppaan mukaan esim. perinteisten inka- naisten hiukset leikataan kahdesti, ensin 3-4 vuotiaina ja seuraavan kerran naimisiin mennessä ja sitten ei enää koskaan. Hiukset ovat siis koko kauneuden perikuva. Kaksi lettiä viestittää avioliitosta ja yksi sinkkuudesta. Myös kokalehdillä on kauneuden kanssa paljon tekemistä. Kasvi sisältää mm. kalsiumia huomattavia määriä (kaikkien muiden mineraalien, hivenaineiden, antioksidattien yms. lisäksi). Osalla heimoista on todettu äärimmäisen valkoiset ja terveet hampaat, vaikka eivät niitä milloinkaan pese vaan pureskelevat vain lehtiä. Kuten huomata saattaa, pientä katkeruutta tämä hammasasia nostaa pintaan. Jos olisin aikaisemmin tiennyt, että kokalehdet vievät myös näläntunteen pois, niin mitäpä veikkaisitte, olisinko jo ehkä 70 kiloinen?

Sunnuntaiaamusta suunnistimme päiväksi Titikakalle tutustuen ensin kelluvaan Uros-kylään ja jatkaen siitä matkaamme Taquilan saarelle. Uros on käsittääksemme jokseenkin pääsääntöisesti turismilla ylläpidetty kokonaisuus. Kaislasta itselleen saarensa, talonsa ja veneensä rakentanut heimo elää tarinan mukaan käsitöillä, kalastuksella ja lintujen pyynnillä. Ihmiset kuuluvat Aymar heimoon, joka perulaisista alkuperiskansoista toisena elää Punon eteläisellä puoliskolla. Toinen heimoista on Inkojen jälkeläiset eli ketchuat, jotka asustelevat Punosta pohjoiseen, aina Equadoriin ja Brasiliaan asti. Nämä kaksi heimoa eivät juurikaan sekoitu keskenään. Seuraava kohteemme oli siis Taquilan saari, jossa edessä yllättäen taas pieni keuhkoja raastava vuoristonousu. Molemmilla saarilla on yhteistä se, että naiset ovat heimon voima ja miehet keimailevat. Esimerkiksi Taquilalla miehet hoitivat kutomisen ja puikot kalisten rupattelivat torilla kun käsityöpiirissä konsanaan. Naisille jäi erilaiset roudaus- ja muut raavaat hommat. Olenkohan ollut edellisessä elämässäni siis intiaani kun niin tuosta roudauksesta tykkään?

Olemme kerenneet vaihtamaan maatakin, mutta jatkan tarinaa pian. I LOVE BOLIVIA!!! Oikeasti joo joo Copacabana Boliviassa on yksi toistaiseksi hienoimmista kokemuksista Etelä-Ameriikassa.