Sokerina pohjalla / kirsikkina kakun päällä,

kyse siis Machu Picchusta. Olin säästänyt Etelä-Amerikan ehkä maagisinta paikkaa reissun ehtoopuolelle ja lopulta viime viikonloppuna tuli aika mennä itse katsomaan millainen paikka onkaan kyseessä ja viettää suomalaisen opiskelijan suurin juhla, Wappu, kyseisessä paikassa..

Ennen matkaa oli kuitenkin edessä hyvästien jättö opiskelijatovereille sekä erityisesti perulaisperheelle, jonka luona kuukauden päivät tuli asusteltua. Onneksi kielikoulu oli saanut espanjani siihen kuntoon, että jäähyväisten jättö onnistui ja matka Machu Picchulle alkoi hyvissä, joskin haikeissa tunnelmissa.

Ainoa tapa matkustaa Machu Picchulle kävelemättä on ottaa hiukan hintavan puoleinen junamatka. Onneksi hommassa voi säästää ottamalla muutaman bussin Ollantaytamboon, josta pääsee perille Picchulle hyvällä alennuksella. Näin tuli siis tehtyä ja lauantaina auringon laskiessa saavuin komeita maisemia sisältäneen junamatkan päätteeksi Aguas Calientasiin, eli Machu Picchun kylään.

Olin kaikilta kuullut, että päästäkseen käymään myös Wayna Pichulla (klassikko kuvissa takana näkyvä vuori), pitää herätä hyvin aikaisin. Halusin ehdottomasti tämän tehdä, ja kun sopivasta heräämisajasta ei ollut varmuutta, päätin ottaa varman päälle ja heräsin kahdelta aamuyöllä. Siitä vain kamat päälle ja käppäilemään kohti päämäärää.

Kesken matkan tuli kuitenkin yllätys. Kukaan ei ollut maininnut, että reitin varrella piti ylittää joki, jonka ylitse kulkeva silta oli suljettu. No, kun ketään ei näkynyt, niin ajattelin, että kaiketi sitä voipi portin kiertää, ja jatkoin onnellisena matkaani. Kovan kapuamisen päätteeksi pääsin tyytyväisenä sisäänkäynnin luokse, jonne aioin jäädä paikan avautumista odottamaan. Tapasin kuitenkin ylhäällä kovin yllättyneen ja ärtyneen oloisen vartijan, joka halusi ensin nähdä lippuna, jonka jälkeen soitti kaverilleen portilla ja antoi toisen kuulla kunniansa, että antaa turistien päästä ennen aikojaan sillan poikki. Nähtävästi siltaa ei siis olisi saanutkaan ylittää, mutta sain sentään jäädä odottelemaan paikan aukeamista alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti. Ja tämähän tarkoitti sitä, että ensimmäisenä Machu Picchulla 1.5.2011 olin minä :)!

Porttien aamulla auettua oli lopultakin aika päästä tutustumaan tähän maagiseen paikkaan ja maaginen se olikin! Otin hyvän paikan klassikko postikorttinäkymällä ja jäin katsomaan päivän valkenemista. Tunti, jonka tulen muistamaan ikuisesti!

Kun kerran tuli oltua ajoissa paikalla, niin sain kuin sainkin luvan kivuta Wayna Picchun huipulle. Ei polun alussa turhaan varoiteltu, että tämä sopii vain hyvässä kunnossa oleville turisteille, sillä sen verran kovaa kiipeämistä oli luvassa. Lopussa kuitenkin kiitos seisoo ja näkymät ylhäältä olivat mahtavat! Pientä skumppapulloa Wappua juhlistamaan en ollut onnistunut löytämään, mutta onneksi Eetun antama pieni salmaripullo oli matkassa ja maku huipulla suorastaan taivaallinen!

Iltapäivän kulutin kiertelemällä ympäri ämpäri paikalta löytyviä lukuisia raunioita ja räpsimällä aivan liikaa kuvia. Mukaan ottamastani kahdesta akusta toinen alkoi vilkuttaa punaista valoa jo puoli kymmeneltä ja sammui totaalisesti kahdeltatoista. Toisen avulla selvittiin vaivoin päivä loppuun, joten ehkä niitä kuvia riitävästi tuli räpsittyä :).

Komean päivän päätteeksi pääsin vielä käppäilemään saman reitin takaisin, ja hostellin kuuman suihkun jälkeen oli mies kyllä valmis sänkyyn. Ei sitä kuitenkaan tyhjin vatsoin voi nukkumaan käydä, joten kävin täyttämässä kupuni paikallisella herkulla, eli marsulla. Olin jo pitkään halunnut tätä herkkua kokeilla, joten odotukseni olivat korkealla, mutta en loppupeleissä päässyt puusta pitkään herkun maun selvittämisessä, sillä niin suolan kyllästämä annos oli. Se hoiti kuitenkin tehtävänsä ja hostellilla uni tuli hetkessä.

Wappuisen Machu Picchun jälkeen olikin aika suunnata kohti rannikkoa, pääkaupunkia Limaa ja odottavaa paluulentoa Suomeen. Kirjoitushetkellä on viimeinen ilta Perussa menossa ja huomenna iltasella lähtee paluulento rakkaaseen Suomeen.

Lähdön hetkellä tulee olemaan 100 päivää täynnä Etelä-Amerikassa, ja se tuntuu juuri sopivalta määrältä tähän vaiheeseen. Reissuun on mahtunut lukuisia mahtavia hetkiä ja kokemuksia sekä tietenkin myös hajottavia aikoja. Syvällinen pohdinta reissun annista ei juuri nyt onnistu (siihen palataan myöhemmin Suomen tasoitettua fiiliksiä), mutta päällimäisenä fiiliksenä on rauhallinen onnellisuus siitä, että kohta pääsee taas Suomeen.

Matkustelu on mahtavaa, mutta välillä täytää vain päästä takaisin kotimaahan :).