Normaaliaamusta poiketen herätys klo 4.45, meikit naamaan ja kisavaatteet päälle. Minulle oli ostettu kisatakki, blingbling-plastron, perinteiseen englantilaiseen tyyliin sopivat kerman vaaleat housut ja hiusverkko (jollaista olen viimeksi käyttänyt noin 7-vuotiaana..) Perjantai oli kulunut ratsuja pesten ja letittäen, kamoja pakaten ja karvoja ajellen (häntäruodon sivut ja valkoiset sukat mukaanlukien). Lähes koko yön odotin kauhulla, miltä sykeröt mahtaisivat näyttää laitumessa vietetyn yön jälkeen, vaikka hevosilla olikin trikoohuput päässä. Aamun pimeydestä löysin kuitenkin kilparatsuni letteineen hyvässä kuosissa!

Lastaus sujui lähestulkoon hyvin. Jimmy käveli kiltisti koppiin, mutta Didi sai paniikkikohtauksen päästyään melkein perille asti: se nojasi väliseinään ja potki toisesta seinästä vauhtia. Ei vaikuttanut lupaavalta...

Ajettuamme Papakuraan asti, eli noin 10 minuuttia, rinnallemme ajoi hevosauto, jonka apukuski roikkui ikkunassa villisti heiluttaen - jokin oli takana pielessä. Päästyäni traikulle näin Didin makaamassa, osittain Jimmyn puolella. Jouduimme purkamaan hevoset tienvarteen, ensin Jimmyn, jotta Didi sai tilaa nousta ylös. Didi oli ehjä, mutta Jimmyn sääret vuosivat hieman verta. Takanamme ajanut nainen veikkasi, että Didi olisi liukastunut sontaansa tiukassa kurvissa, jonka Jo kieltämättä ajoi aika reippaasti.

Seuraava operaatio oli saada laitakammoinen Didi moisen kokemuksen jälkeen takaisin kyytiin. Suureksi yllätykseksemme hepo käveli koppiin suurempia kyselemättä! Matka jatkui, tällä hetkellä puolituntia, eli alkuverkan verran myöhässä..

Puolentoistatunnin, parin kartantarkastuksen ja yhden vessatauon jälkeen olimme perillä Paeroan laukkaradalla. Purettuamme hevoset punasin huuleni, sillä en ollut tehnyt sitä aamulla, koska yritin viimeiseen asti välttää sitä. Enkä oikeastaan edes tiennyt, miten huulipunaa oikeaoppisesti laitetaan.. Jon maalattua Didin kaviot ja naaman mustaksi, sukat valkoisiksi ja harjattua lautasille shakkiruudukot olin mukavasti myöhässä ensimmäisestä luokastani. Nyt (vasta) minulle selvisi totuus Show Hunting-kisoista: kuin KOIRANÄYTTELY! Radan keskellä oleville laitumille oli aidattu 12 noin 30x40 m kehää. Kehässä kierrettiin ympyrää kukkahattupäisen tuomarin ja hänen sihteerinsä ympärillä, kuunnellen käskyjä "käyntiä", "ravia", "laukkaa", "suunnanmuutos". Luokassa oli noin 10 ratsukkoa kerrallaan. Molemmat suunnat esitettyämme tuomari poimi suosikkinsa ja palkitsi heidät. Luokat jaettiin mm. paras ratsastaja, tyylikkäin ratsukko (tuomari tarkisti joidenkin saappaiden pohjat), parhaiten käyttäytyvä hevonen, noviisi hunter jne. Jo oli ilmoittanut meidät neljään luokkaan, mutta osallistuimme "salaa" kolmeen ylimääräiseen, jotta Didi vertyisi. Väliin jääneen alkuverkan ja Didin kipeän niskan vuoksi emme edes unelmoineet sijoituksista.

Palattuamme traikulle sain puoli tuntia aikaa huilata varjossa, ennen kuin lähdin verryttelemään Jimmyä.

Taaskaan en oikein tiennyt, mitä odottaa. Jo opasti minua matkimaan taitavimman näköistä ratsastajaa, tosin kaikki näyttivät todella ammattimaisilta! Päädyin siis verryttelemään kehään. Ensimmäisessä luokassa keräännyimme tuomarin ympärille, ja esitimme ravin ja laukan molempiin suuntiin. Tämän jälkeen hyppäsimme kolme estettä kukin vuorollaan. En tiennyt arvostelukohteista, joten oli vain yritettävä parhaansa joka saralla. Möhlin ensimmäisen esteen ponnistuspaikan kanssa, joten sijoitus meni sivusuun. Viidessä seuraavassa luokassa hypättiin kaikissa sama 7 hypyn rata. Esteet olivat noin metrin korkuisia valkoisia umpiportteja. Rata radalta suoritukset paranivat (helteestä ja kunnonloppumisesta huolimatta), mutta sijoituksia ei herunut, sillä en mm. saanut Jimmyä venymään risuaitasarjalla yhteen askeleeseen kahden askeleen sarjavälissä...

Tyhjin käsin ei kuitenkaan tarvinnut kotiin palata, sillä seitsemännessä luokassa arvosteltiin kolmen esteen rata vain ratsastajan toiminnan perusteella, ja onnistuin kipuamaan kolmannelle sijalle (10:stä lähtijästä), happyhappy!

Keltaisen nauhan ja palkintorahat taskuun tungettuani alkoi jo kahdeksas ja minun viimeinen luokkani, wire class. Nyt voin sanoa hypänneeni rautalangan yli! :) Hyppäsimme kerran kummastakin suunnasta tavallisen lammaslaitumen aidan yli, eli rautalankaa ja pieniä puutolppia. Ensimmäinen hyppy meni hyvin, mutta toisesta suunnasta tullessa Jimmy kielsi. Uudella yrittämällä kuitenkin liisimme iloisesti yli aidan!

Pestessäni Jimmyä luokseni tuli mies, joka voitti lähes kaikki luokkansa, ja kehui ratsastustani. Hymy levisi henkisesti korvasta korvaan, ja kohotti hieman Didin murskaamaa , ja jo valmiiksi heikohkoa itseluottamustani. :)

Sen mitä sivusilmällä näin, oli kilpailuissa oheisohjelmana mm. koirien agilityä, vuohia aitauksessa (en tiedä, mikä niiden tehtävä oli), vanhoja traktoreita ja muita moottorivehkeitä sekä erilaisia herkku- ja made-in-china -kojuja. Jo ruokki minua Jimmyn selkään, en siis ehtinyt katsastamaan kojujakaan tarkemmin.

Kotimatka sujui hyvin, Didikin oli liian väsynyt pelleilläkseen kopissa seisomisen kanssa. Perille päästyämme ja Jon avatessa varustesuojan oven tipahti opossumi hänen niskaansa, repien mennessään reijän hänen leninkiinä. Täytynee alkaa miettiä keinoja niistä eroonpääsyyn, paketti Suomeen?

Seuraavat kisat ovat kai vajaan kuukauden päästä, siispä reenit jatkukoon!

-Kaisa

Ps. Kuvia tulossa, kunhan emäntä ehtii ladata ne minulle..