Laukkakisojen tiukahkoa pukukoodia on tutkittu netistä pari viikkoa tiedostaen, että NYT tullaan poistumaan mukavuusalueelta. Niinhän siinä tietysti kävi, että mekkokaupoille lähdettiin kaksi päivää ennen H-hetkeä. Löysimme Mian ja Sienna 5veen kanssa ihanan käytettyjen vaatteiden liikkeen, jossa työskentelee eläköityneitä rouvia vapaaehtoistyössä. Kysäisimme, osaisivatko he auttaa löytämään asukokonaisuuden laukkakilpailuihin, ja apuahan löytyi! Mummelit olivat innoissaan, ja sopivan kokoisia mekkoja pengottiin takahuoneen perukoilta asti. Mia löysi noin 500 $:n arvoisen leningin seitsemällä dollarilla, mutta Kaisalle ei löytynyt oikean kokoista mekkoa. Shoppailua oli jatkettava seuraavana päivänä, sillä oli lähdettävä hakemaan eskarilainen kotiin. Seuraavana päivänä olin mekkokaupoilla kaksin Siennan kanssa. Voiko enää parempaa pukeutumisneuvojaa olla, kuin viisivuotias suorapuheinen vaatefriikki? Kysyessäni tytön mielipiteitä eri mekoista vastaus tuli suoraan: "joo hieno mekko, mutta ei varmasti hyvännäkönen sun päällä". Eipä tarvinnut pitkään miettiä. Molempia miellyttävä mekko löytyi viime minuutilla (oli taas kiirehdittävä eskariin, kiristysjäätelötkin jäivät ostamatta). Korut pengottiin yhdessä myyjän kanssa, hattua en enää ehtinyt sovittaa. Keskiviikkona oli tarkoitus lähteä Aucklandiin Ellerslien laukkaradalle klo 12. Jo-emännän tuntien osasin jo varautua noin puolen tunnin viivästykseen. Pääsimme lähtemään kuitenkin vasta vähän jälkeen klo 13... Mian kohdalla myöhästyminen oli vähän kurja, sillä hänen oli lähettävä radalta puolen tunnin päästä takaisin kotiin (kouluratsastuskilpailut illalla). Ehdimme kuitenkin pelata yhteen lähtöön hevosta, joka ei tosin ikinä päässyt maaliin asti. Paikan päällä oli tosi vähän ihmisiä, eikä lainkaan niin tyylikästä, kuin olin kuvitellut. Ei siis haitannut, ettei asuuni kuulunut hattua tai edes sulkakoristetta. Nautiskeltuamme hienostuneet hampurilaiset ja ennen ruuhkan muodostumista pomppasin Miniin ja huristelin kotiin, Jon ja Trudyn jäädessä kaupunkiin illan viettoon. Jo oli tullessamme parkeerannut Minin vastoin sääntöjä laukkaklubilaisille tarkoitetulle parkkialueelle, sillä se oli mukavan lähellä pääporttia, eikä kukaan kysellyt klubikorttia. Alueelta ei kuitenkaan päässyt pois muuten kuin vartioidun puomiportin kautta. Sönkkäsin vaatekaapin kokoiselle miehelle, että olin saanut auton kaveriltani lainaan, eikä minulla sen vuoksi ollut esittää kulkulupaa. Kovin pitkän hiljaisen ja vakavan tuijotuksen jälkeen mies heltyi ja nyökkäsi avaten puomin. Huh! Mian perheellä on laukkahevonen, joten ehkä vielä pääsemme uudestaan mukaan kisoihin?

-Kaisa