Päivä 20

Olo on kuin olisi kotiin tullut! En muistanutkaan, kuinka paljon olenkaan ikävöinyt Moses Lakea. Kaikki tuntuu olevan ihan ennallaan täällä. Uskomaton fiilis nähdä kavereita neljän vuoden tauon jälkeen. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt täksi ajaksi ja nyt jatkamme siitä mihin aikanaan jäimme. Palaamme mahtavaan Moses Lakeen blogin loppu puolella.

Kun viimeksi kirjoittelin, olimme Steffenin kanssa Ohiossa. Viime maanantaina vierailimme rock and rollin' pääkaupungissa Clevelandissa. Oli todella kuuma päivä, tällä kertaa turvauduimme ilmastoituihin julkisiin kävelyn sijaan. Kävimme Clevalandin kauppahallissa, jossa Adam oli syönyt herkullisen näköistä kebabia. Koju oli kuitenkin juuri lopettanut tarjoilun, kun pääsimme mestoille.

Seuraavana aamuna odotti pitkä taival Chicagoon. Ajoimme läpi keskilännen maaseudun. Peltoa pellon jälkeen. Oli aika pitkästyttävää körötellä Indianan läpi. Mietimme, mitä olisi ajaa jossain vielä skutsimmassa kuten Nebraskassa tai Pohjois-Dakotassa. Chicago oli sateinen ja aivan usvan peitossa saavuttaessa sinne. Illalla sää oli selkeytynyt ja kävimme tutustumassa tähän suureen sykkivään metropoliin. Chicagosta tuli meidän suosikki kaupunki nopeasti. Hyvä toimiva julkinen liikenne, siisti yleiskuva ja paljon hulppeita rakennuksia. Tähän kun lisätään ystävälliset ihmiset ja kaunis Michigan järvi niin saadaan aika kiva paketti. Keskiviikkona käveltiin kahdeksan tuntia ympäri Chicagoa. Nähtiin Willis Tower, joka oli pitkään Amerikan korkein rakennus ennen uuden World Trade Centerin valmistumista. Kävin ostamassa uudet kengät, kun edelliset eivät nähtävästi enää kestäneet kävelemistä. Istuttiin hiekkarannalla ja vitsailtiin tuttuun tyyliin. Keskiviikko oli ensimmäinen päivä, kun emme syöneet yhtään hampurilaista tai ranskalaisia koko päivänä. Päivällä testasimme paikallisen suuruuden deep dish pizzan, joka pizza leivottuna syvään vuokaan. Eli oikeastaan pizza jossa on pirusti täytteitä. Illalla söimme sushia ja thaikkua.

Torstai oli jälleen reissu päivä ja erittäin odotettu sellainen. Lennettiin neljä tuntia kotiosavaltioomme Washingtoniin. Saimme Seattlen kentällä alle jälleen Chevi Sparkin, joka sai tosissaan tehdä töitä Moses Lakeen. Tylsien peltomaisemien vaihteluksi Washington tarjoaa jylhät vuoristot. Tuntui, että kumpikaan ei oikein malttanut odottaa. Välillä istuttiin pitkät tovit hiljaa ja vain mietittiin menneitä. Ja molemmilla taisi olla hieman perhosia vatsassa.

Saavuttiin pimeän tultua tuttuihin maisemiin. Ei oikein muistettu katujen nimiä, muistissa oli kylläkin mikä mistäkin löytyy. Löydettiin minun viimeisimpään kotiin Livingstoneseille. Äiti Mary oli kotona. Isä Shane oli joutunut muuttamaan töiden perässä öljyjahtiin Pohjois-Dakotaan. Kaikki puhuvat tällä hetkellä Pohjois-Dakotan öljyryntäyksestä. Paikalliset muuttavat kauhuissaan pois, kun kylät täyttyvät mustan kullan metsästäjistä. Tämä kylmä, etäinen osavaltio on nyt kaikkien huulilla. Ennen se oli pelkkä vitsi, jonne kukaan ei halunnut mennä, kaikki vaan halusivat sieltä pois. Nyt tarjoilijat tienaavat siellä 80 000 vuodessa, joten puhetta riittää. Poika Kyle opiskelee parin tunnin päässä, mutta näimme häntä perjantaina kun hän tuli käymään kotosalla. Perjantaina vierailimme Moses Laken lukiossa. Meidän aikana jo väen paljoudesta kärsinyt lukio on ongelmissa oppilaslukumäärän kanssa. Meidän aikan valmistuneita oppilaita oli noin 300, nyt luku on tuplaantunut. Muutama suosikkiopettaja näytti jättäneen koulun. Löytyi sieltä tuttujakin naamoja. Seuraavaksi oli vuorossa yksi odotetuimmista vierailuista. Astelimme sisään Knolls Vistan ala-asteelle, jossa jalkapallovalmentajamme Bill opettaa. Bill on yksi hauskin tapaamistani ihmisistä. Ja oli hieno huomata, että hän oli silminnähden ilahtunut nähdessään meidät. Muisteltiin kaikki kommelluksia vuosien takaa, esim miten Bill laittoi meidät ostamaan hänelle donitseja fudismatsin jälkeen. Emme tienneet, minkälaisia donitseja Maple Barit ovat, joten päädyimme vain ottamaan mitä löysimme. Veimme donitsit Billille bussin etupenkille. Donitsit lensivät hyvin äkkiä pitkin kaupan pihaa, kun ne eivät olleet mitä Bill halusi. Eikun takaisin kauppaan. Kävimme läpi, kuka fudisjengistämme on nykyään missäkin ja mitä tekee. Pääsimme myös piinapenkkiin, kun Billin oppilaat saivat kysyä mitä mieleen juolahtaa. Lopuksi Bill soitti kitaraa, aivan kuin ennen vanhaa pelireissuilla :)

Perjantai-ilta oli yksi parhaista pitkään aikaa. Pidän edelleen yhteyttä tanskalaisen vaihto-oppilasystävä Lauran isäntäperheeseen. Kävimme aikanaan laskettelemassa yhdessä ja teimme muutenkin asioita yhdessä. Amanda oli kutsunut minut ja Steffenin mukaan isäpuolensa omistamalle viinitilalle. Luulin, että kyseessä on pienimuotoinen kotiviljelmä. Viinikeisari Butsch omistaa 100 neliökilometrin kokoiset viiniviljelmät. Yksi valmistetuista viineistä on Suomessa hittituotteeksi noussut Kung Fu Girl. Maistelimme punaisia ja valkoisia, kaikki mahtavia viinejä. Sanoin Butschille, että kaikille löytyisi kysyntää Suomessa. Butsch on rakentanut aikamoisen huvilan kukkulalle viinitilan kupeeseen. Kaikki oli koristeltu halloween teeman mukaisesti. Jopa voinapit oli kaiverrettu Scream-hahmon muotoisiksi. Söimme täyden gourmee menun, jonka Butsch oli kokannut. Hän teki super herkullista pitsaa omassa pizzauunissaa pihalla, jossa pizza paistuu hiilloksessa. En myöskään tiennyt, että kurpitsapiiras voi olla suussasulavaa. Kaikki tämä hyvässä seurassa ja viinissä.

Lauantaille oltiin aikataulutettu parin tunnin tapaamisia minun ja steffenin yhteisten ystävien kanssa. Kaikki iloisia jälleennäkemisiä. Käytiin muunmuassa Borgin kaksoisveljesten pihalla hodareilla ja nähtiin aina yhtä räväkkää Kyleighia. Vietettiin Steffenin viimeistä iltaa isolla porukalla paikallisessa baarissa. Oli hauska nähdä, minkälaista meininki on Moseksen baarissa.

Sunnuntaiaamuna oli aika sanoa hyvästit Steffenille. Hän aloitti kotimatkan kohti Müncheniä. Meillä oli yhdessä mahtavat kaksi ja puoli viikkoa. Minä muutin kouluaikaisen parhaan kaverini Justinin luo. Olen aina tuntenut oloni niin kotoisaksi Walkerien luona. Justin ja Jarred olivat ja ovat edelleen kuin veljiä minulle. Mark ja Julee ovat hienot vanhemmat. Tätä olen kaivannut, aitoa amerikkalaista kotielämää. Saa vetää Jordanit jalkaan(koripallosortsit), olla kengät jalat sisällä(en tykkää) ja syödä mac'n'cheeseä kertiksiltä. Harrastettiin myös amerikkalaisia aktiviteettejä. Kaiverrettiin kurpitsat koko perhe kimpassa. Auringon laskiessa ajettiin joen rantaan ja otettiin haulikot takapenkiltä. Nyt mulla on olkapää ihan kipeenä, kun haulikko potki kiitettävästi. Osuin muutamaan sorsaan, mutta emme löytäneet saaliita kaislikosta. Perheen metsästyskoira ei ollut mukana, kun oli kokenut edellispäivänä kivuliaan kohtaamisen piikkisian kanssa.

Maanantaiaamu Moses Lakessa. Makaan sohvalla ja olen vaan. Aivan mahtava fiilis. Tämän viikon olen vaan. Nään tietenkin kavereita, mutta nautin vaan olla. Tuntuu kuin olisi kotiin tullut, vaikka hetken aikaa on ollutkin poissa.