Torstaiaamuna olisi taas nukuttanut pidempäänkin, mutta lähtö oli kuudelta. Abas oli aikataulussa ja noudimme tanskalaiset tytöt, jonka jälkeen matka kohti Kabalea saattoi alkaa. Matka meni nukkuessa ja päiväntasaajan kohdalla pysähdyimme vessa- ja kuvaustauolle. Olimme kaikki unisia, mutta pitihän sitä saada kuva päiväntasaajalla!

Matka jatkui ja seuraavan kerran pysähdyimme lounaalle erääseen kaupunkiin matkan varrella. Kabalessa olimme perillä neljän aikaan aikataulusta jopa hieman edellä. Saatuamme huoneet oli tarkoituksena juoda pikaisesti kahvit, mutta saimme odottaa kahvia 40min. Lähdimme kävelylle kaupungille ennen pimeää ja Kabale osoittautui kovin pieneksi paikaksi.

Kävellessämme puheenaiheet pyörivät Ugandan toivottomalta tuntuvan tilanteen ympärillä. En voinut olla miettimättä, mitä kaikkea olisin voinut tehdä lasten hyväksi näillä rahoilla, jotka käytin tähän reissuun. Sillä summalla ei kuitenkaan voi poistaa ongelmaa, ainoastaan auttaa pientä osaa. Jouduin kuitenkin uskottelemaan itselleni, ettei ole väärin käyttää rahoja matkusteluun ja omien kokemusten rikastuttamiseen nyt kun täällä kerrankin olen. Päästyämme takaisin hostellille tilasimme päivällisen, jota sitten odotimme kaksi tuntia! Pelasimme korttia pimeässä salissa kynttilän valossa, sillä sähköt katkesivat juuri tullessamme takaisin. Kun lopulta viimein saimme ruokamme, söimme otsalamput päässä ja meidän oli luovuttava aikaisesta nukkumaan menosta. Ketään ei naurattanut ja kirosimme afrikkalaisen ajan useampaan otteeseen, sillä olimme ainoat asiakkaat. Tilasimme aamiaisen ja lounaan pakattuina valmiiksi huomista varten viideksi. Painotimme useampaan kertaan tarkkaa kellon aikaa, ja hetken ehkä jopa uskoimme saavamme ruuat ajoissa. Huolimatta pitkästä odotuksesta ruoka oli oikein hyvää ja menimme pian nukkumaan.

Uni maistui yllättävän hyvin uudesta paikasta huolimatta ja herätys oli puoli viideltä. Aamu oli kovin viileä ja vaatekerroksia sai laittaa useamman. Kenenkään yllätykseksi ruokamme ei ollut valmiina viideltä, kun menimme respaan sitä kyselemään. Monien kyselyjen ja hoputusten jälkeen saimme pakatun aamiaisen ja lounaan tunnin myöhässä! Siinä vaiheessa oli jo melkoinen kiire, sillä kansallispuistoon oli ainakin kahden tunnin matka ja meidän piti olla kahdeksalta valmiina lähdössä viidakkoon. Ilma oli erittäin kostea eikä huuruisista auton ikkunoista nähnyt mitään. Saattoi olla myös ihan hyvä, sillä serpentiini tie kiemurteli pitkin vuorten rinteitä ja Abas ajoi reippaasti, jotta ehtisimme ajoissa. Söimme aamiaisemme autossa, mikä ei minun osaltani ollut ollenkaan hyvä idea. Omelettipaahtoleipä jäi kesken, kun huono-olo vei ruokahalut. Ajoimme kaiken lisäksi ohi aloituspaikasta, sillä se oli muuttunut Abasin viime kerrasta. Viivästyksistä huolimatta olimme paikalla ajoissa. Vettä satoi melko rankasti ja onneksi olin saanut Yulalta lainaan sadetakin, sillä itse en sellaista mukaani Suomesta ottanut. Katoksilla tapasimme muut gorillavaellukselle osallistuvat ja oppaamme tuli kertomaan, että odottaisimme sateen laantumista yhdeksään. Söin loput aamiaisestani, kun raikas ilma oli saanut olon helpottamaan. Sade ei juuri laantunut ja jakauduimme kahteen ryhmään. Melkein kaikki olivat tulleet isossa porukassa, joten jakautuminen ei ollut kovin helppoa. Minun ryhmässäni oli viisi henkinen perhe Etelä-Afrikasta, johon kuului nuoren parin lisäksi sulhasen vanhemmat ja morsiamen äiti, sekä chileläinen lääkäri.

Saatuamme lyhyen esittelyn vaelluksesta saimme kävelykepit ja tungimme housun lahkeet sukkien sisään estääksemme muurahaisten pääsyn sisäpuolelle. Gorillaperheet oli havaittu tänään melko lähellä, mutta siitä huolimatta pakkasimme lounaan ja paljon vettä mukaan, siltä varalta, että patikointi venyisi. Opas kertoi erään ryhmän yhdeksän tunnin patikoinnista, ja toivoimme pääsevämme vähemmällä. Osa palkkasi kantajan, joka kantoi repun ja tarvittaessa auttaisi vaikeakulkuisessa maastossa. Olin tietenkin päättänyt selviytyä itse, mutta en kieltäytynyt Diegon tarjouksesta, kun hän kysyi mahtuisiko hänen vesipullonsa reppuuni, jos hän kantaisi sen. Sain siis ilmaisen kantajan ja matka kohti sademetsää saattoi alkaa!

Patikoimme ehkä noin puoli toista tuntia haastavassa maastossa. Kapusimme jyrkkiä rinteitä ylös ja liukastelimme mutaista polkua pitkin alas. Ikävöin vaelluskenkiä, sillä lenkkarit eivät anna nilkalle tukea ollenkaan. Patikoinnin aikana pääsi todellakin viidakkotunnelmaan ja lähestyessämme gorillaperhettä oppaamme näytti meille gorillojen edellisen yön petejä. Laskeutuessamme rinnettä pitkin alas oppaan luo, joka oli etsinyt perheen etukäteen, näimme liikettä viereisessä puussa. Lopulta tiheästä latvustosta laskeutui kunnioitettavan kokoinen hopeaselkäinen vuorigorilla! Kävelin Diegon kanssa muista jäljessä ja perää pitävä opas hoputti meitä jatkamaan matkaa, sillä gorilla oli vain muutaman metrin päässä. Nopea eteneminen liukasta rinnettä pitkin oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta pian olimme muiden luona. Jätimme reppumme ja kävelysauvamme kantajien luokse ennen kuin lähestyisimme perhettä, jonka kanssa viettäisimme seuraavan tunnin.

Liikkuminen ilman sauvaa osoittautui vaikeaksi, mutta pikkuhiljaa etenimme perheen luokse edellä menevän oppaan äännellessä gorilloille. Mutaiset ja litimärät vaatteet eivät haitanneet yhtään saavuttaessamme perheen. En olisi uskonut pääsevämme niin lähelle näitä villeinä luonnossa eläviä eläimiä! Fiilis oli jotain sanoinkuvaamatonta, eikä kukaan voinut lopettaa kuvien ottamista.

Liikuimme pikkuhiljaa oppaiden kertomaan suuntaan, josta saisimme parhaat kuvat. Sadekin oli lakannut, mutta silti gorillat pysyttelivät aloillaan. Sää oli meidän puolella, sillä kuivalla ilmalla gorillat saattavat liikkua paljonkin, mikä vaikeuttaa perheen löytämistä. Perheeseen kuului viisitoista gorillaa, joista kaikkia emme nähneet, sillä olivat levittäytyneet rinteeseen. Äänet kyllä kuuluivat ja näimme liikettä puissa, mutta tiheä kasvusto vei näkyvyyden. Vietin gorillojen kanssa elämäni nopeimman tunnin enkä olisi malttanut lähteä pois. Tunti on kuitenkin maksimiaika, jonka kukin ryhmä saa päivittäin gorillojen kanssa viettää, jotteivät tottuisi ihmisiin liikaa.

Viimeiset kuvat ja vilkaisut näihin uskomattoman hienoihin eläimiin, jonka jälkeen gorillaperhe jäi tiheiden saniaisten taakse lähtiessämme patikoimaan takaisin. Maisemat olivat kuin Jurassic Parkissa ja tekivät kokemuksesta mielettömän. Tämä on mielestäni ainut ja oikea tapa nähdä villieläimiä! Tulimme eri reittiä takaisin ja pysähtelimme enemmän, sillä rankat nousut veivät voimia. Keksitkin maistuivat erityisen hyvältä sademetsän siimeksessä. Emme nähneet muita eläimiä, vaikka metsässä kuulemma asuu myös mm. norsuja ja apinoita.

Päästyämme takaisin lähtöpaikalle saimme diplomit gorillavaellukselle osallistumisesta ja oppaamme kertoi lupamaksujen menevän gorillojen sekä kansallispuiston hyväksi. Tanskalaisten ryhmä oli tullut minun ryhmääni puoli tuntia aikaisemmin ja heidänkin reissunsa oli onnistunut. Vaihdoin kuivat vaatteet ja lähdimme ajamaan kohti seuraavaa määränpäätä. Pysähdyimme tien varteen ihailemaan maisemaa ja syömään eväänä ollutta lounasta. Jaoimme kilpaa kokemuksiamme gorillojen parista ja nautimme hetkestä. Ja tietenkin kuuntelimme samaa kappaletta kuin kaksi viikkoa sitten safarilla: I love my life - Demarco.

Yritin tosissaan pysyä hereillä auton kiemurrellessa pitkin serpentiiniteitä, mutta lopulta uni vei kuitenkin mennessään. Ehdin kuitenkin huomata viivasuoran rajan kansallispuiston kohdalla - toisella puolella tiheää sademetsää ja toisella puolella paljas rinne, josta sademetsä oli hakattu viljelyksien tieltä. Ugandassa on arvioitu olevan noin 35 miljoonaa henkilöä ja pinta-ala vastaa Britanniaa. Väestö kasvaa kuitenkin koko ajan ja ihmisten on syötävä. On kuitenkin surullista, että samalla sademetsät hupenevat ja villieläimet vähenevät. Nähtäväksi jää kuinka käy vuorigorillojen, joiden populaatiosta tällä hetkellä puolet asuu Ugandan kansallispuistoissa. Näihin ajatuksiin syventyneinä nukahdin, kun ajoimme kohti Bunyonia järveä. Automatka kesti pari tuntia, jonka jälkeen pakkasimme tavaramme autosta, kun lähdimme veneellä saarelle, jossa majoittuisimme kaksi seuraavaa yötä. Jylhät maisemat saivat porukan hiljaiseksi, joskin olimme kaikki myös melko unisia. Saarella meitä oltiinkin jo vastassa ja eräs nainen esitteli meille paikat. Paikka oli kuin selviytyjien palkintokohteesta! Majoituimme isossa huoneessa, jossa oli muitakin matkalaisia. Saarella oli myös idyllisiä luonnonmateriaaleista tehtyjä mökkejä, mutta majoittuminen oli niissä kalliimpaa. Jätettyämme tavarat huoneeseemme lähdimme päiväkahville. Pelailimme pelejä ja tutustuimme muihin saarella oleviin nuoriin. Paikka oli suosittu reppureissaajien kesken edullisen hinnan ja upeiden näkymien vuoksi. Illallisen jälkeen menimme nukkumaan väsyneinä, mutta onnellisina.