Tuli sitten nukuttua reilusti kellon ympäri ja Noriko oli ollut jo hyvän aikaa jalkeilla, kun pääsin viimein sängystä ylös. Söimme aamupalaa ja nautimme hitaasta aamupäivästä, sillä meillä oli puoli kahteen asti luppoaikaa. Silloin veneen oli tarkoitus tulla noutamaan meitä joen toisella puolella olevalle tallille. Vene oli kyllä huomattavasti mukavampi ja nopeampi vaihtoehto kuin pölyinen bodakyyti, joka olisi tullut myös kalliimmaksi.

Talli oli rannasta muutaman sadan metrin päässä ja meitä oli tallin omistaja vastassa. Mies oli alun perin Australiasta, mutta asunut Ugandassa jo kymmenen vuotta. Hevosia tallissa oli tällä hetkellä kaksitoista, kun kahdeksan muuta oli tilapäisesti Keniassa vastaavanlaisella tallilla. Allekirjoitimme vastuunvapautuskaavakkeet ja saimme kypärät lainaan. Olin varannut kolmen tunnin vaelluksen, joten sain myös minichapsit lainaan, sillä luonnollisesti en ollut ottanut mitään hevoskamppeita mukaan. Noriko ei ollut ratsastanut ennen, joten hän oli menossa tunnin reissulle. Olimme ainoat asiakkaat iltapäivävaelluksella ja molemmille oli satuloitu hevoset valmiiksi. Minun ratsuni oli Jack Daniel eli lyhemmin JD eikä sillä ollut ikää kuin 4,5 vuotta. Oppaani nimi oli Francis ja lähdimme eri reittiä kuin Noriko ja hänen oppaansa. Reilun kolmen kuukauden ratsastustauosta huolimatta olo tuntui heti kotoisalta satulassa. Ratsastimme ensin pienen kylän läpi ja oli mukava huomata, että ihmiset väistivät hevosia. Tai oikeastaan pelkäsivät, koska antoivat hevosille reilusti tilaa. Syynä on varmasti se, ettei Ugandassa ole kuin noin sata hevosta enkä ollut nähnyt ainuttakaan ennen talleille tuloani. Oli myös ihana päästä pitkästä aikaa juttelemaan hevosista, sillä Francis puhui hyvää englantia ja työskennellyt talleilla neljä vuotta. Koulutukseltaan hän oli kengittäjä ja sitä kautta tämän tilan löytänyt, mutta nyt hän pääasiassa veti vaelluksia ja koulutti hevosia. Ja oli monennäköisiä puolin ja toisin kerrottavana etenkin nuorten hevosten parista. Kerroin myös hevosalasta ylipäätään Euroopassa, sillä Francis sanoi haluavansa jossain vaiheessa päästä alan töihin Eurooppaan.

Kylän jälkeen tulimme sokeriruoko- ja teeviljelmille, joita kyllä riitti! Enkä ollut ennen päässyt laukkaamaan yhtä pitkää pätkää, kun tie jatkui ja jatkui vaan. Koko päivänä ei tullut kuin yksi auto vastaan, joka antoi myös hyvin tilaa. Maisemia ei voinut moittia ja nautin todella olostani eikä JD:n selässä tarvinnut huolehtia, sillä meni kuuliaisesti Francisin perässä. Aivan ei kuitenkaan pysynyt Francisin ratsun perässä laukkapätkillä, mutta yritti kovasti. Hevoset eivät piitanneet puskissa touhuavista ihmisistä tai tielle hyppivistä koirista, mutta yksi vasikka säikähti meitä kovasti, kun ilmestyimme sokeriruokoviljelmien takaa ja lähti juoksemaan poispäin laumastaan. Siinä olikin paimentajalla homma saada pelästynyt vasikka takaisin muiden luo, mutta onnistui lopulta. Kolme tuntia meni todella nopeasti ja lopussa alkoi kyllä kropassa ratsastustauko tuntua. Palasimme samaisen kylän läpi ja loppumatkasta pääsimme ihastelemaan vielä Niiliä. Myös kaksi albiinopoikaa tuli ihastelemaan hevosia, kun kuulivat meidän kulkevan tiellä. Olimme onnekkaita sään suhteen, sillä ei ollut liian kuuma ja aurinko pilkahteli sopivasti pilvien välistä. Francis huolehti hevosista päästyämme takaisin talleille ja menin palauttamaan lainassa olleet varusteeni. Juttelin hetken aikaa paikan omistajan kanssa tallin pitämisestä Ugandassa ja trooppisissa taudeissa kyllä riittää haastetta. Hänen kahdeksanvuotias tyttärensä oli myös paikalla ja tällä tytöllä olikin hieman erilainen lapsuus. Tyttö oli syntynyt Ugandassa, mutta ehtinyt asua myös Keniassa ja Englannissa. Kun kysyin mistä maasta hän pitää eniten, hän vastasi pitävänsä kaikista. Englannissa parasta ovat karkit, Keniassa on paljon eläimiä ja Ugandassa saa ratsastaa joka päivä sekä kulkea ilman kenkiä - ihania vastauksia! Sain kyydin päätielle, josta jatkoin matkaa bodalla. Olimme sopineet tapaavamme Norikon kanssa taksiparkin vieressä olevilla markkinoilla Jinjan keskustassa, mutta emme löytäneet toisiamme. Kumpikin oli kaupungissa ensimmäistä kertaa, joten tehtävä oli entistä vaikeampi. En jaksanut kauaa pyöriä ruuhkaisilla markkinoilla, kun päätin lähteä pois. Saavuimme samaan aikaan bodilla majoituspaikkamme porteille ja selvisi, että Noriko oli ollut jossain toisessa paikassa. Kiiruhdimme suihkuun, jotta ehtisimme ihastelemaan auringon laskua. Ilta meni syödessä ja muiden reissaajien kanssa jutellessa. Norikon ensimmäinen ratsastuskokemus oli ollut onnistunut ja sanoi menevänsä vielä uudestaankin ratsastamaan. Heppakärpäsen puremaa levitetty ;) Päivän kruunasi chapati nutellalla ja banaanilla eikä unta tarvinnut kauaa odotella onnistuneen päivän jälkeen.

Tiistaiaamuna huoneet tuli luovuttaa yhteentoista mennessä ja olimmekin maksaneet toisen yön kirjautuessamme sisään. Ensimmäinen yö kuului koskenlaskun hintaan, mikä teki siitä jollain tapaa kohtuullisen hintaisen. Noriko kärsi vastakivuista, joten söin tällä kertaa aamupalaa itsekseni. Pitäisi varmaan koputtaa puuta, kun mahani kanssa ei ole ollut viime aikoina ongelmia (tai aina kun muistan pysyä erossa lihasta). Otimme bodat Jinjan keskustaan ja pääsimme suoraan paikkaan, josta matatut lähtivät Mbaleen. Seuraava määränpää oli siis kaupunki Kenian rajan tuntumassa sekä kuuluisat vesiputoukset nimeltään Sipi falls. Matka oli varsin hikinen ja kesti pienen iäisyyden, sillä taksi pysähteli vähän väliä, kun joku halusi jäädä kyydistä ja joku puolestaan nousi kyytiin. Istuimme Norikon kanssa kahdestaan etupenkillä laukut sylissä, ja jottei vain olisi tullut kylmä, niin moottoritilasta puhalsi kuumaa ilmaa sekä aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Igangassa ajoimme kaupungin läpi useampaan otteeseen, kun kuljettaja etsi lisää matkustajia. Reilun kahden tunnin matkaan meni neljä tuntia ja saavuttuamme Mbaleen olimme jo todella kypsiä matkustamiseen. Lähdimme kuitenkin etsimään toista taksia, mikä oli menossa vesiputouksille, sillä meillä oli majoitus aivan putouksien vieressä. Takseja olisi ollut vaikka kuinka, mutta valitsimme sen jossa oli enää kaksi tyhjää paikkaa, jotta pääsisimme mahdollisimman nopeasti jatkamaan matkaa. Tunnin matka meni maisemia ihastellessa, sillä Mount Elgon ja muu vuoristo tarjosi komeat näkymät. Taksi jätti meidät aivan hostellimme eteen ja eräs henkilökunnan jäsen olikin meitä vastassa. Olin aamulla varannut majoituksen, joten he osasivat odottaa meitä. Viereisen hostellin työntekijä yritti saada meidät muuttamaan valintaamme, mutta pysyimme suunnitelmassa. Sadekausi on todellakin hiljaista aikaa turistikohteille ja olimme ainoat asiakkaat. Hyvä puoli oli se, että saimme neuvoteltua majoituksesta edullisen hinnan ja saimme neljän hengen dormitorin kokonaan itsellemme. Tilasimme illallisen saman tien, sillä keittiö tarvitsi oman aikansa tarvikkeiden ostoon ja kokkaamiseen. Suihku oli varsin raikas etenkin, kun olimme saaneet nauttia lämpimästä suihkusta jo kahtena päivänä. Näkymät huoneemme terassilta olivat mahtavat ja rentouduimme ennen päivällistä auringon laskiessa. Syötyämme paikalle saapui uusi asiakas, ja ilta meni mukavasti oluiden äärellä vaihtaen kokemuksia Afrikasta. Fredrik oli opiskelija Saksasta ja ehtinyt matkustella itäisessä Afrikassa jo jonkin verran, mutta oli saapunut juuri Keniasta Ugandan puolelle. Vaikka olimme käytännössä istuneet koko päivän autossa, emme jaksaneet valvoa myöhään.