Lauantai-iltana lähdettiinkin Kampalan yöhön enkä halunnut jättää välistä aikaisesta herätyksestä huolimatta, sillä aika käy vähiin. Venähti sitten aamun tunneille saakka ja aloin hieman huolestua ehdinkö ajoissa guesthouselle. Lopulta sain Sofian lähtemään kanssani kotiin, koska yksin ei ole viisasta yöllä lähteä. Yöunet jäivät varsin lyhyiksi enkä ole varma voiko puolen tunnin torkkumista yöuniksi sanoa. Kuudelta soi kuitenkin kello ja taisi olla hyvä, etten ehtinyt nukahtaa sillä olo ei tuntunut niin väsyneeltä. Onneksemme aamu oli kirkas ja bodat kulkivat. Kävelimme Yesu Amalan boda pysäkille, mutta siellä ei ollut kuin yksi boda ja tarvitsimme kaksi, sillä tavaroiden kanssa ei olisi mahduttu yhden bodan kyytiin. Takseja kyllä kulki vaikka kuinka paljon, mutta toisen kahden bodan saaminen osoittautui haastavaksi. Meinasi jo vähän pinna kiristyä, kun aikataulu painoi päälle. Lopulta pääsimme kuitenkin matkaan ja yllättävän edulliseen hintaankin. Olimme Garden Cityssä ajoissa ja odottelimme hetken aikaa Nile River Explorersin bussia. Kyyti Jinjaan kuului koskenlaskun hintaan ja pääsimme suoraan oikeaan paikkaan ilman ylimääräistä seikkailua. Yritin nukkua autossa, mutta bussi rämisi ja kolisi hervottomasti. Pääsimme kuitenkin ehjänä perille ja menimme vaihtamaan vaatteet allekirjoitettuamme muutaman lomakkeen. Jätimme laukut respaan ja menimme odottelemaan muiden luo virallisen osuuden alkamista. Meitä oli kolmisen kymmentä ja aikalailla joka puolelta maapalloa. Lyhyen infon jälkeen saimme pelastusliivit ja kypärät, minkä jälkeen hain laukusta vielä kuivia vaatteita mukaan. Saimme aamiaisen eli rolexin ja hedelmäsalaatin mukaan, kun kiipesimme kuorma-autojen kyytiin. Entistä huonokuntoisemmat tiet tekivät matkasta hyvin kovaäänisen, kun kuorma-auto rämisi ja poukkoili tiellä. Kuljetusmuoto ei olisi ollut todellakaan sallittu Euroopassa. Matkaan meni vajaa tunti ja aloitus paikalle päästyämme jätimme reput sekä kengät kuorma-auton hyttiin ja mukaan otettiin vain aurinkorasva.

Henkilökunta purki veneet kuorma-autojen perästä ja menimme rantaan kuuntelemaan turvallisuusinfoa. Vähän alkoi jännittää, kun Paolo puhui murtuneista nenistä ja mustista silmistä, mutta vakuutti, että yleensä tapaturmat ovat pieniä. Kuhunkin kumiveneeseen oli tarkoitus mennä kuusi henkilöä oppaan lisäksi ja lyöttäydyimme Norikon kanssa neljän saksalaisen pojan kanssa. Heistä kolme oli myös vapaaehtoishommissa ja olivat toistaa kertaa tulossa koskenlaskuun, kun se on toisella kerralla puoleen hintaan. Neljäs saksalainen oli käymässä kavereidensa luona ja oli projekti luontoisessa hommassa Etelä-Sudanissa. Meidän oppaamme oli Hassan, jonka veneessä pojat olivat edelliselläkin kerralla olleet. Kiristettyämme pelastusliivit ja kypärät kiipesimme veneeseen. Paolo ja Hassan olivat aiemmin näyttäneet kuinka vene menee ympäri ja kuinka se käännetään takaisin oikein päin ja muita tarpeellisia asioita. Harjoittelimme alkuun melomista ja muita veneessä pysymisen kannalta oleellisia asioita, minkä jälkeen oli vuorossa ympäri menemisen harjoittelu. Tässä vaiheessa jännitys alkoi nousta ja ehdin miettimään oliko tämä sittenkään hyvä ajatus. Siinä samassa Hassan kuitenkin pyöräytti veneen ympäri ja hetkessä olin veneen alla. Ihmettelimme hetken elämää pienessä välissä, mikä jäi veneen ja veden pinnan väliin. Kun kaikki olivat todenneet, että happi kulkee myös veneen alla, oli vuorossa veneen kääntäminen oikein päin. Se sujuikin jo helpommin, mutta veneeseen takasin pääseminen olikin taas asia erikseen. Pojille tämä ei tuottanut ongelmia, mutta Hassan joutui kiskomaan minut ja Norikon takaisin kyytiin. Kun muutkin veneet olivat saaneet orientaation loppuun, saattoi varsinainen Niilin valloitus alkaa.

Lähestyessämme ensimmäistä koskea Hassan alkoi jakaa ohjeita ja mitä enemmän kuuntelin kosken pauhuntaa sitä huolestuneemmaksi tulin. Pojat olivat heti alkuun ilmoittaneet haluavansa kokea extremeä enkä tietenkään voinut myöntää jännittäväni. Emme selvinneet monestakaan aallosta, kun vene pyörähti ympäri. Sain kuitenkin pidettyä kiinni köydestä, joka kiersi veneen ympäri ja airokin oli vielä tallessa. Poukkoilimme tyrskyissä, mutta lopulta en pystynyt enää pidättämään hengitystäni ja jouduin päästämään köydestä irti vaikka Hassan oli ohjeistanut meitä pitämään kiinni jos suinkin vaan pystymme. Irrotettuani otteeni tunsin vajoavani vain syvemmälle enkä nähnyt muuta kuin valkoisia tyrskyjä joka puolella. Pieni paniikki alkoi iskeä, mutta pääsin lopulta pintaan. Unohdin kuitenkin nostaa jalat pintaan ja vajosin melkein saman tien uudestaan veden alle. Seuraavan kerran päästyäni pinnalle koski oli hieman rauhoittunut ja pystyin uimaan kajakissa olevan turvamiehen luo. Myös yksi saksalaisista ui samaisen kajakin luo, minkä jälkeen roikuimme kajakin perässä oman veneemme luo. Hassan auttoi meidät takaisin veneeseen ja vähän myöhemmin Noriko saapui toisen veneen mukana. Kolme pojista oli sinnitellyt veneen mukana ja vene oli kuulemma kääntynyt itsestään oikein päin. Ja kyllä harmitti, etten ollut pystynyt pidättämään hengitystäni pidempään!

Matka jatkui rauhallisesti meloen kohti seuraavaa koskea. Koskia oli yhteensä kahdeksan ja niiden välissä joki virtasi rauhallisesti ja välimatkoihin meni meloen puolesta tunnista tuntiin. Kosket luokitellaan kansainvälisesti asteikolla yhdestä kuuteen, kuutosen ollessa kaikista rajuin. Meidän reitillemme osuvat kosket olivat kahdesta viiteen. Yksi kuutosenkin koski oli, mutta sitä emme laskeneet vaan veneet kannettiin rantaa myöden kosken ohi. Ja olin kyllä tyytyväinen, että emme laskeneet sitä! Muut kosket menivät kivasti ja pysyin jopa kyydissä paitsi yhdessä, jossa vene meni taas ympäri. Tällä kertaa pidin kuitenkin kiinni ja käänsimme veneen oikein päin. Lounasta söimme veneissä, kun koskien välillä oli noin tunnin melontamatka. Lounaaksi oli ananasta ja keksejä, sopivan kevyt lounas. Viimeisestä koskestakin selvittiin, minkä jälkeen Hassan antoi luvan mennä uimaan. Hyppäsin veteen ja olipahan hauskaa kellua pienissä aalloissa tekemättä juuri mitään. Vesi oli sopivan lämmintä ja aurinko paistoi. Ilma oli ollut täydellinen, sillä ajoittain pilvinen sää esti palamisen, mutta välillä pilkahteleva aurinko lämmitti sopivasti. Krokotiileistäkään ei ollut haittaa, vaikka niitä Niilissä onkin, mutta koko NRE:n historian aikana niiden kanssa ei ole ollut ongelmaa. Ja kuuden viikon päästä näkee kuinka kävi bilhartsian kanssa… Monet sanovat, ettei se ole virtaavassa vedessä ongelma, mutta mene ja tiedä. Kiipesimme vielä loppumatkaksi veneeseen ja rantauduttuamme kannoimme veneen kuorma-autoille. Kiitimme Hassania onnistuneesta päivästä ja menimme rannassa olevalle talolle vaihtamaan kuivat vaatteet. Sinne oli katettu buffet illallinen ja ruoka maistui kylmän oluen kanssa erinomaiselle. Skippasin lihavaihtoehdon toivoen välttyväni vatsakivuilta. Ostimme myös päivän aikana meistä napatut kuvat ja ilmeet kyllä kertovat, että taisi hieman jännittää ;)

Ruokailun jälkeen pakkauduimme taas kuorma-autoihin ja lähdimme kohti NRE:n päämajaa. Matka sujui leppoisasti ja adrenaliini oli pitänyt tähän asti väsymyksen poissa. Matkattuamme vajaat pari tuntia saavuimme lähtöpisteeseen ja haimme Norikon kanssa respaan jättämämme tavarat. Jatkoimme samalla kuroma-autolla matkaa meidän majoituspaikkaamme, minne saavuimme auringon laskiessa. Saatuamme tavaramme huoneeseen menimme etsimään Annan suosittelemaa Chapatipaikkaa. Se löytyikin heti sisäänkäynnin ulkopuolelta ja tilasin chapatin nutellalla ja banaanilla - tuli ihan Belgia fiilis! Iltapalan jälkeen oli suihkun vuoro, minkä jälkeen olin täysin valmis nukkumaan. Onnistunut päivä, vaikka aamulla hieman huolettikin kuinka käy. Selvisin pienillä vaurioilla - vain muutama mustelma, joista yksi sopivasti leukaan vanhan arven kohdalle. Ei kyllä mitään käsitystä missä vaiheessa se on tullut, mutta sehän kertoo vain siitä, että oli hauskaa ja koskenlaskuun on kyllä päästävä uudestaan!