En saanut kunnolla nukuttua yöllä, kun vesisade häiritsi taas uniani ja taisi hieman reissu jännittääkin. Kellon soidessa vettä tuli edelleen kaatamalla ja yritin soittaa bodakuskille, joka oli luvannut viedä minut Kampalaan, mutta hän ei vastannut. Soitin toiselle kuskille ja hän sanoi, ettei hän aja sateella kuten todennäköisesti eivät muutkaan kuljettajat. Jouduin ottamaan matatun Kampalaan, jolla matkaan menee huomattavasti pidempi aika ja koko matkan vahdin kelloa, sillä pelkäsin myöhästyväni bussista. Istuin etupenkillä ja onnekseni kuljettaja puhui englantia. Hän hoputti muita matkustajia ja olin bussiterminaalissa kymmenen minuuttia ennen bussin lähtöä. Ehdin vielä käymään vessassa, joka oli melko mielenkiintoista, sillä väkeä oli vaikka kuinka paljon ja vettä satoi edelleen odotellessani vuoroa ulkona. Bussi oli melko ahdas, sillä toisella puolella oli normaalisti kaksi penkkiä vierekkäin, mutta toisella laidalla penkkejä oli kolme ja välissä hyvin kapea käytävä. Olin yllättänyt, kun alkuun kaikille jaettiin pieni keksipakkaus ja vesipullo. Myös passit ja liput tarkastettiin ennen lähtöä. Bussi ei ollut läheskään täysi ja sain istua yksin Mbararaan asti ja nukuin oikeastaan koko matkan. Olimme Mbararassa yhdeltätoista, jolloin bussi täyttyi uusista matkustajista ja pidimme vessatauon. Vesisade oli tauonnut hetkeksi ja ilma lämmennyt. Bussin pysähtyessä ruokaa kaupittelevat paikalliset ympäröivät bussin ja ostin lounaaksi chapatin ja hedelmäsalaatin.

Tauon jälkeen matka jatkui ja noin neljä kilometriä ennen rajaa bussi pysähtyi erään pienen kylän kohdalle. Aluksi luulin, että joku jää kyydistä, mutta aikamme siinä seistyämme sain selville, että bussi oli mennyt rikki. Kuski ja muut miehet yrittivät tunnin korjata vikaa tuloksetta.

Eräs nuorimies tuli selittämään minulle tilannetta ja ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan bodalla rajalle muita ennen, sillä viisumini kanssa saattaisi mennä aikaa. Kaksi minibussia oli tulossa hakemaan muut matkustajat, mutta aikataulusta ei ollut tietoa. Siinä pikaisesti mietin voiko tähän mieheen luottaa ja onko hyvä idea lähteä hänen kanssaan kahdestaan rajalle, kun minulla ei ollut edes tietoa missä suunnassa se on. Hän sanoi työskentelevänsä tälle linja-autoyhtiölle ja pikaisen mietinnän jälkeen otin laukkuni tavarasäiliöstä ja lähdin hänen kanssaan. Matkaa ei tosiaan ollut kuin se neljä kilometriä, mutta teiden kunto ei ollut kehuttava. Mies ajoi melko reippaasti ja juttelimme niitä näitä sateen lähestyessä koko ajan. Tietenkin kastuimme, mutta pääsimme rajalle ennen kuin tie muuttui kovin mutaiseksi. Mies, jonka nimeä en muistanut edes kysyä, jätti lainaamansa bodan oikealle omistajalleen rajan tuntumassa ja ostin samalla pienestä kaupasta kuivakakkupalan, kun heillä ei muuta syötävää ollut. Juoksimme sateessa Ugandan rajatoimistolle ja täytettyäni yhden lomakkeen sain leiman passiini ja lähdimme kohti Ruandan rajaa. Välissä passini tarkastettiin vielä kerran ja kastuimme toden teolla. Päästyämme vihdoin Ruandan rajatoimistolle olin litimärkä ja mutainen melkein polviin asti.

Täytin taas yhden lomakkeen ja annettuani sen sekä passini virkailijalle hän kysyi olinko hakenut viisumia etukäteen. Kerroin, että olin yrittänyt tehdä viisumihakemuksen netissä, mutta nettisivu ei ollut toiminut. Hän ojensi minulle passini takaisin ja sanoi, että hakemus tulee tehdä Ugandassa kolme päivää ennen matkaa. Sanoin, ettei se ollut mahdollista, sillä viisumini umpeutuu Ugandassa sunnuntaina joka on alle kolmen päivän päästä. Virkailija ei ollut kuulevinaan ja keksin hätävalheeksi, että olin soittanut Ruandan suurlähetystöön viisumiasiasta tiistaina ja heidän sanoneen, että voisin mennä suoraan rajalle, sillä matkani oli alle kolmen päivän päästä. Tosiasiassa olin kyllä yrittänyt soittaa suurlähetystöön, mutta kukaan ei ollut vastannut. Kaksi muuta virkailijaa oli myös tullut kuuntelemaan selitystäni ja vanhin virkailijoista otti passini ja sanoi selvittävänsä asiaa. Jäin odottamaan ja jonkin ajan kuluttua passini ottanut virkailija pyysi minut toimistoonsa. Hän kysyi minulta kertaalleen, olinko hakenut viisumia etukäteen ja selitin saman tarinan uudestaan. Näytin myös suurlähetystön numeron, johon olin soittanut. Hän näppäili puhelintaan ja kysyi, mitä aion tehdä Ruandassa ja miksi matkustan yksin. Selitin kuinka olin suunnitellut matkaa pitkään ja halusin nähdä Ruandan joukkomurhaa käsittelevän museon. Virkailija ihmetteli miksi matkustan yksin ja kysyi missä aion majoittua. Maahantulolomakkeessa oli ollut kohta, jossa kysyttiin majoituspaikkani osoitetta ja koska en tiennyt Bobin osoitetta, olin hätäisesti kirjoittanut, että yövyn hotellissa Kigalissa. Olin jutellut muiden vapaaehtoisten kanssa ennen matkaani ja he olivat sanoneet aina laittaneensa yöpyvänsä hotellissa. Erona tosin se, että he eivät olleet ongelmissa Ruandan rajalla, sillä saksalaiset eivät tarvitse viisumia Ruandaan. Eivätkä monet muutkaan, mutta tietenkin suomalaiset tarvitsevat… Olisin luultavasti päässyt helpommalla, kun olisin alusta asti sanonut tapaavani ystäväni ja majoittuvani hänen luonaan. Mutta hyvähän se on jälkikäteen sanoa.

Virkailija sanoi selvittävänsä asiaa ja pyysi minua odottamaan ulkona. Minut rajalle kuskannut mies yritti valaa uskoa, että he olisivat jo käännyttäneet minut takaisin, jos minun ei olisi mitenkään mahdollista saada viisumia. Suunnittelin mielessäni jo kuinka joutuisin palaamaan takaisin Kampalaan ja uusimaan Ugandan viisumin käymättä Ruandassa. Minibussit saapuivat viimein ja pian toimistolla riittikin vilinää. Virkailija tuli jälleen pyytämään minut toimistoonsa ja tällä kertaa hän aloitti kysymällä missä aion majoittua. Koska en ollut aikonut yöpyä hotellissa, sanoin etten ollut varannut etukäteen mitään. Onneksi olin ottanut mukaani guesthousella pyörineen matkaoppaan, josta nopeasti bongasin erään hotellin nimen ja puhelinnumeron. He ottivat ylös myös minun numeroni ja kysyivät useaan otteeseen minä päivänä palaan takaisin Ugandaan. Se tunne, kun tajusin, ettei minun tarvitsekaan lähteä takaisin! Kävelin virkailijan perässä toiseen toimistohuoneeseen, jossa maksoin viisumini ja annoin uudelleen yhteystietoni. Tässä vaiheessa kaikki olivat jo todella ystävällisiä ja yritin jopa puhua muutaman sanan ranskaa, joka on enimmäkseen käytössä Ruandassa. Mikä helpotus, kun sain kuitin maksettuani viisumin! Seuraavaksi menin kolmannelle tiskille, jossa minusta otettiin valokuva. Odottelin vielä passiani ja viimein sain sen takasin viisumileiman kanssa. Eihän viisumin saamiseen mennytkään kuin vaatimattomat kaksi tuntia! Virkailija painotti vielä minulle, että seuraavalla kerralla anon viisumin etukäteen ja ettei tällainen poikkeustilanne tule toistumaan. Ja ei epäilystäkään, että matkustaisin Ruandaan ilman viisumia tämän jälkeen.

Minut rajalle kuljettanut nuorimies osoittautuikin varsinaiseksi herrasmieheksi, sillä saatuani passini hän lähti kanssani minibusseille järjestelemään minulle paikkaa autosta. Autossa oli varsin tiivis tunnelma, kun kaikki istuivat laukut sylissä kuin sillit purkissa. Kiittelin kovasti minua auttanutta miestä ja juuri ennen matkan jatkumista hän sanoi, ettei Ugandan liittymäni todennäköisesti toimi Ruandassa. Yritin saman tien soittaa Bobille, mutta hän ei vastannut, joten lähetin hänelle viestin, että pääsimme viimein jatkamaan matkaa. Ilta alkoi hämärtyä ja en juuri nyt mitään huuruisista ikkunoista. Unikin alkoi painaa ja hereillä pysyminen oli hankalaa. Matkalla lainasin edessäni istuvan naisen puhelinta ja soitin Bobille, että tulossa ollaan. Jäin ainoana kyydistä Rwamagana nimisessä paikassa niin kuin olimme Bobin kanssa sopineet ja etsin seuraavan uhrin, jonka puhelinta voisin lainata. Yritin kysyä eräältä naiselta puhelinta lainaan, mutta hän ei ymmärtänyt englantia eikä elekielikään mennyt perille. Eräs mies tuli kysymään, mikä oli homman nimi ja sain lainata hänen puhelintaan. Bob sanoi tulevansa pian ja odottelin häntä taksiparkissa. Toivoin hänen tulevan todellakin pian, sillä yksin odottaminen pimeässä taksiparkissa tuntemattomassa paikassa ei ollut kovin mukavaa. Muutama paikallinen kävi ihmettelemässä, mitä teen yksin siellä, mutta tiedustelut päättyivät saman tien, kun heille selvisi, että miespuolinen henkilö on tulossa hakemaan minut. Bob tuli autolla ja miettiessäni kuinka tunnistan hänet, sillä en ollut tavannut häntä aiemmin, hän soitti minulle. Hyppäsin kyytiin ja lähdimme kohti Kigalia.

Ennen Kigalia (Ruandan pääkaupunkia) tien varrella oli pitkä jono rekkoja, jotka odottivat pääsyään keskustan läpi. Rekat saivat kulkea kaupungin läpi vain ilta yhdeksän ja aamu kuuden välisenä aikana. Bob kertoi meidän majoittuvan hänen serkkunsa perheen luona, missä hänellä oli tapana viettää viikonloput. Matkalla kävimme kaupassa ja oli ihana saada viimein jotain syötävää. Tiet olivat todellakin paremmassa kunnossa Ruandan puolella, sillä isoimmat tiet olivat asfaltoitu. Kääntyessämme pois päätieltä hiekkateiden kunto oli kuitenkin samaa tasoa kuin Ugandassa. Ajoimme isojen omakotitalojen ohi, jotka olivat ympäröity tukevilla muureilla ja aidoilla. Pysähdyimme erään ison talon rautaportin eteen ja pian talosta juoksi nainen avaamaan portin. Olin todella hämmästynyt, sillä olin ajatellut jotain pientä ja vaatimatonta kotia. Bob parkkeerasi auton ja antoi laukkuni samaiselle naiselle, joka oli avannut portin. Kävelin hänen perässään sisälle ja jätin reppuni huoneeseen, jonne hän vei laukkuni. Lähdin katsomaan minne Bob oli mennyt ja hän esitteli minut perheen äidille Rohanille sekä perheen kahdelle lapselle. Lizza oli kuusivuotias ja Tessa neljä, mutta näyttivät minusta paljon vanhemmilta. Myös perheen isä William tuli olohuoneeseen esittäytymään. Rohan lähti näyttämään minulle huoneeni, jossa olinkin jo käynyt. Hän huomasi kuinka mutaiset kenkäni olivat ja halusi viedä ne kahdelle taloudenhoitajalle pestäväksi. Ennen kuin ehdin kieltäytyä, hän toi minulle flipflopit ja nappasi kenkäni mukaansa. Toinen taloudenhoitajista laittoi tytöt nukkumaan, kun me söimme illallista. Ihmettelin kuinka iso talo oli ja kaikki paikat olivat laitettu viimeisen päälle. Syötyämme Rohan tuli antamaan minulle kuumaa vettä, jotta pääsisin suihkuun tai oikeastaan peseytymään, sillä sekoitin suihkusta tulevan kylmän veden lämpimään veteen pesuvatiin. Suihkun ja pitkän päivän jälkeen uni maistui.