Tällä kertaa tytöt eivät enää tyytyneet oven raosta kurkkimiseen, vaan tulivat suoraan sisään ja istuivat sänkyni laidalle minun vielä nukkuessani. Sanoin, että haluan nukkua vielä hetken ja tulen sitten etsimään heidät noustuani. Tytöt tottelivat ja sain jatkaa uniani, vaikka ei enää niin nukuttanutkaan. Herättyäni menin aamiaiselle ja William kertoi hänellä olevan tälle päivää muuta ohjelmaa, jotta liikkuisin Bobin kanssa. Lähdimme Bobin kanssa kymmenen aikoihin ja tytöt kysyivät useampaan otteeseen, että tulenhan vielä takaisin. Ajoimme noin kolmekymmentä kilometriä Kigalista etelään, sillä halusin vierailla kahdessa kirkossa, joissa kymmeniätuhansia ihmisiä oli tapettu joukkosurmien aikaan.

Ensimmäiseksi vierailimme Ntaramassa, jossa opas kertoi meille kierroksen aikana lyhyesti tapahtumista. Ennen kuin astuimme sisälle kirkkoon, opas varoitti, että näkymä voi olla hyvinkin järkyttävä. Kirkon yläpuolelle oli rakennettu suuri katos suojaamaan rakennusta ja opas nosti liukuoven ylös, jotta pääsimme astumaan sisälle kirkkoon.

Vastassa oli haju, jota ei pysty kuvailemaan ja surullinen näky. Kirkon penkeille oli kerätty uhrien vaatteet ja peräseinällä oli valtavat hyllyt olivat täynnä kalloja ja muita luita. Lasten kallot oli kerätty yhteen paikkaan ja niissä näkyi isoja halkeamia. Osassa kalloissa oli edelleen seipään kärki kiinni ja monista kalloista puuttui kasvojen luut kokonaan. Alttarille oli laitettu kangas, jossa luki: "Jos olisit tuntenut minut ja itsesi, et olisi tappanut minua".

Kirkon etuosaan oli kerätty ihmisten mukana tuomiaan tavaroita, kun olivat tulleet kirkkoon turvaan joukkosurmien alettua. Joukkosurmat kohdistuivat yhteen kolmesta Ruandan heimoista, tutseihin ja muutama henkilökortti oli löytynyt ruumiiden joukosta. Ovet ja ikkunat olivat rikottu hakuilla ja kranaateilla ja ihmiset oli tapettu mitä epäinhimillisimmillä tavoilla. Tappajien tarkoituksena oli tuottaa mahdollisimman paljon kärsimystä ja hidas kuolema. Yhdessä ulkorakennuksessa oli ollut lasten luokkahuone, jossa lapset olivat olleet hutsien hyökätessä kirkkoon. Lapset oli tapettu iskemällä heidät tiiliseinää vasten ja luokan etuseinässä oli noin metrin halkaisijaltaan oleva tumma kohta, joka oli veren värjäämä ja siitä saattoi vieläkin erottaa kudoksen ja vaatteiden palasia. Opas näytti meille seipään, joka oli tehty myöhemmin malliksi kuinka tytöt ja naiset oli tapettu. Raiskaamisen jälkeen seiväs oli työnnetty intiimialueelta sisään ylös päähän asti. Ajatuksia on mahdoton kuvailla ja oli vaikea pitää itseä kasassa. Seinällä oli paikalla käyneiden lasten jättämiä viestejä, joita lukiessa oli entistä vaikeampi ymmärtää miten tällainen teurastus on mahdollista. Ulkona olevan puutarhan yhdellä laidalla oli seinä, johon oli kirjoitettu kirkossa kuolleiden nimiä, mutta työ oli vieläkin kesken.

Kirjoitettua nimemme vieraskirjaan, jatkoimme hiljaisina matkaa kohti seuraavaa kirkkoa Nyamataa. Bob ei ollut aikaisemmin käynyt näissä paikoissa, joten kokemus oli raskas myös hänelle. Seuraavan kirkon luona opas kertoi meille tämän kirkon tarinan kirkon ulkopuolella, jonka jälkeen menimme Bobin kanssa sisään. Samalla tavalla ovi oli räjäytetty kranaatilla ja uhrien vaatteet kerätty penkeille. Mietin, miltä niistä ihmisistä on tuntunut, jotka ovat riisuneet vaatteita kuolleilta, jotka ovat maanneet toistensa päällä. Ja koska iso osa Ruandan väestöstä sai surmansa tuona kolmen kuukauden aikana, ei minkäänlaista kriisiapua ollut saatavilla. Ihmiset elävät tänäkin päivän noiden tapahtumien kanssa ja niiden ihmisten kanssa, jotka tappoivat suurimman osan väestöstä. Mahdotonta ymmärtää. Kirkon takana oli kaksi isoa joukkohautaa, jonne pääsi laskeutumaan. Sama haju, joka oli molemmissa kirkoissa, oli entistä voimakkaampana ahtaassa hautakammiossa. Ensimmäinen hautakammio oli täynnä arkkuja, ja yhdessä arkussa oli useampi ruumis. Toisessa hautakammiossa oli arkkujen lisäksi hyllyillä kalloja ja muita luita eikä niiden keskellä pystynyt kauaa seisomaan. Kirkon seinustalla oli erään italialaisen naisen hauta, joka oli suojellut joukkomurhien aikaan tutseja, mutta hänet oli murhattu kerrottuaan joukkomurhista radiossa. Kirjoitimme nimemme vieraskirjaan ennen kuin lähdimme takasin Kigalia kohti.

Kävimme ostamassa minulle bussilipun huomiselle aamulle. Sen jälkeen Bob näytti minulle rikkaiden asuinalueen, jonka jälkeen ajoimme erään pienen ostoskeskuksen luo. Olin sanonut haluavani käydä markkinoilla, mutta Bob oli ymmärtänyt, että haluan ostaa matkamuistoja, joten vei minut erääseen liikkeeseen, jonka tuotteet olivat ylihinnoiteltuja. Kun selitin uudestaan markkinoista ja näytin matkaoppaastani kohtaa, josta olin lukenut markkinoista, lähdimme ruokakaupan kautta uudelle yritykselle. Matkalla söimme taas samosat, jotka veivät sopivasti nälän pois. Bob oli ymmärtänyt mitä tarkoitin ja saavuimme paikallisille markkinoille, jossa sain tehtyä ostoksia. Bob auttoi minua tinkaamisessa, sillä hinnat olivat tietysti valkoiselle turistille korkeammat. Ruandassa kaikki on kalliimpaa kuin Ugandassa, mutta ostin tuotteita, joita en ollut Ugandassa nähnyt. Saatuamme ostokset tehtyä lähdimme kotiin.

Onneksi Bobkin osti jotain, ettei hänen tarvinnut vain odotella minua. Bob ehdotti, että menisimme elokuviin, joten vaihdoin nopeasti vaatteet ennen kuin lähdimme taas liikkeelle. Anoimme samalla Bobin tyttöystävälle ja hänen kaverilleen kyydin kaupunkiin. Elokuvateatteri oli kaupungin toisella laidalla ja parkkitaloon ajaessamme auto tarkastettiin läpikotaisin. Bobin vanha Toyota sanoi sopimuksen irti tarkastuksen päätyttyä, sillä ei suostunut enää käynnistymään. Hyppäsin kuskin paikalle, kun Bob ja tarkastuksen tehnyt mies työnsivät auton läheiseen parkkiruutuun. Bob puuhasi hetken akun kanssa, jonka jälkeen auto suostui taas käynnistymään. Toivoin, että auto toimisi myös elokuvan päätyttyä…

Kiiruhdimme elokuvateatterille ja ostimme liput elokuvaan Captain America. Elokuva oli ehtinyt jo alkaa, mutta emme myöhästyneet kovin paljoa, mutta kuitenkin sen verran, että olin alkuun hieman hukassa mistä elokuva kertoo. Ihan hyvä elokuva, vaikka en olisi ehkä itse mennyt sitä katsomaan ;) Leffan jälkeen oli ihana todeta, että auto suostui jälleen yhteistyöhön, vaikkakin kotimatkalla sammui useampaan otteeseen. William oli ollut huolissaan, missä olimme, kun hän ei ollut nähnyt meitä koko päivänä. Olin ostanut tytöille markkinoilta rannekorut ja Tessan koru meni rikki saman tien kun sanoin, että koruja pitää käsitellä varovasti. Sain onneksi kuitenkin korjattua sen. Myös tänään tytöille syötettiin illallinen ennen kuin me muut söimme. Erikoista. Illallisen jälkeen kiitin Williamia ja Rohania vieraanvaraisuudesta, jonka jälkeen menin suihkun kautta nukkumaan.